Kaikkea mahdollista

Nyt on koulu alotettu, kämppä laitettu asumiskuntoon ja asetuttu aloilleen. Vihdoin tuntuu siltä, että elämä alkaa menemään just niinkun haluan. Ihana poikaystävä, ihanat lemmikkini, uusia ystäviä ja vanhat ystävät... no jossain :D

Olen saanut tässä aikaa miettiä asioita ja koittaa tajuta mikä on mennyt aikaisemmin väärin. Olen aika omalaatuinen ihminen, juuri siksi moni ihminen vihaa mua tai ei siedä mua. Olen myös aika herkkä, perfektionisti ja miellytyshaluinen. Mutta tämä avautuminen ei ole "aion muuttua"-avautuminen vaan "en aio tästä muuttua"-avautuminen. Vihdoin sen tajunnut että kaikkia ei tosiaan voi miellyttää, enkä oo muuttamassa itseäni vain siksi että jotkut teistä ei enää mua vihais. Pysyn tämmöisenä, ehkä aikustun joku päivä, mutta mä olen tämmöinen. 

Muistan joskus aikoinaan mun isän puheen siitä kuinka kaikki asiat muuttuu aina ajan mittaan ja että kaverit/ystävät ei koskaan pysy... Nyt sen olen huomannut, täällä pohjosessa kohta vuoden asuneena, että piirit tosiaan muuttuu. Luulin tosissani, että joku osa edes kavereistani tulisi tänne mun syntymäpäiville (ja tiedän kyllä että jauhan tästä koko ajan) mutta se loukkasi tosi paljon, kun totuus iski silmille ja huomasin tuhlaavani rahaa ja aikaa siihen, että synttäreilläni istu koko illan aikana alle 10 ihmistä... ehkä 5-6 maksimissaan, eikä yhtään helsingistä.... Tiedän, että en ole itsekään tullut helsinkiin, mutta mun synttärit.... :D no... jos jotain vielä kiinnostaa mua nähdä niin ilmestyn helsinkiin perhettä moikkaamaan poikaystävän kanssa vuoden lopulla. 

Nojoo alkaa jo angstilta tämäkin kuullostaa... Huolenaiheet on nyt pois ajatuksista ja päästään ilosiin asioihin. Eilen tuli kulta ja sen kaveri tänne viikonlopuksi ja ajatuksissa oli viettää hauska viikonloppu. Nyt nuo pitää joitain laneja tuolla keittiössä, mutta myöhemmin tässä varmaan juopotellan (no mä jo juopottelen) ja tehdään jotain hauskaa ja ei rakentavaa yhdessä. Telkusta tulee Bring it on: In it to win it. Eli tosiaan kuolen tähän tylsyyteen!

Asioita mitä pitäs tässä vielä hoitaa on tuo terapian puoli ja velka-asiat. Onneksi koulu tarjoaa kaikkeen apua niin pääsen niidenkin hoitoon nyt. Painoakin pitäs saada alkaa pudottamaan, lääkitys saada päivitettyä. Nyt loppuu tämä päivitys ja toivottavasti saan aikaseksi vähän rakentavampaa merkittävää lähipäivänä. 

Mukavaa koulun alkamista kaikille!

Sara

Lopussa odotus palkitaan

Olin monta vuotta vakuuttunut siitä, että mitään hyvää ei ikinä mulle tapahdu. Että universumi olis mua vastaan.

2010 aloin siis hakemaan juuri alkaneessa kevään syksyn yhteishaussa pintakäsittely alalle Vallilaan ja Helsingin maalariammattiopistoon. Vastaus oli kielteinen.

Tuli kevään yhteishaku, ja taas hakua alalla. Kielteinen taas. 

Näin kävi joka syys ja kevään yhteishaussa. Kunnes tänä vuonna hain, tällä kertaa Ammattiopisto Lappiaan, Tornion koulutusyksikköön. Ja vastaus oli kyllä!

En osannut tätä odottaa, koska hakijoita oli 140 ja sisään pääsi vain 20 hakijaa. Ei ole mahdollista, että pääsin sisään peruskoulun päättötodistuksellani, koska se kuhisi vitosia melkein joka aineesta. Päädyin siis siihen tulokseen, että se oli se essee ja sosiaalisuus joka tilanteessa joka pelasti mun perseen!

Sama homma oli asunnonhaussa, Helsingissä asuessani hain epätoivoisesti, aktiivisesti ja aina uusien hakemusket KOLME vuotta, ilman mitään tulosta, samoin työnhaussa. Hakemuksia meni lähemmäs 40 per kuukausi. Jos joskus tuli vastaus niin se alkoi "Kiitos mielenkiinnostasi työpaikkaamme kohtaa, mutta valitettavasti..." Asiaahan ei auttanut se niskassa huohottaminen, joka oli stressinä ja paineena jatkuvasti. Siksi päädyin huonoille teille loppuvaiheessa Helsingissä asuessani. Miksi edes yrittää kun ei kukaan arvosta? 

Nyt kuitenkin ollaan haettu asuntoa Haparandasta vasta kuukaden verran ja nyt jo 18.päivä 2 kutsua asuntoa katsomaan. Toinen niistä varma nakki, eli jos näytön jälkeen se halutaan, se on meidän. Elämää mullistavia positiivisia käänteitä nyt niin paljon tullut, että enää en pahan onnen "onnettareen" usko. Nyt voin sanoa, että tästä alkaa mun elämä!

Piti kyllä monta kivistä tietä kävellä ennen kun löysin sen kukkasen niityn.

Rasismi ja syrjintä

Suurimmalla osalla on hyvin väärä käsitys siitä mikä on rasismi. Mm. niillä joita kohtaan rasismi kohdistuu. Törmäsin tapaukseen omalla kohdallani.

Luokallani on turkkilainen poika. Sanon harvoin hänelle yhtään mitään ja varon antamasta minkään näköistä käsitystä siitä että olisin kiinnostunut. 

Käytökseni johtuu siitä, koska en ole koskaan törmännyt turkkilaiseen mieheen joka ei haluaisi mitään muuta naiselta kun seksiä ja huutelee perään kaikkea minkä jälkeen tekisi mieli vain oksentaa.

En sano että tämä kyseinen poika olisi semmoinen, mutta voinko omalle mielikuvalle mitään tehdä jos olen monta kertaa ajatellut että "ei kaikki ole semmoisia" ja tässä mainitsemattomia tapahtumia on silti tapahtunut. Määritteleekö se minut rasistiksi näitä kohtaan jos tunnen oloni todella epämukavaksi heidän lähettyvillä? 

En huutele perään mitään rasistisia asioita tai jotenkin syrji häntä. En vain halua sosiolosoida hänen kanssaan. 

Samaa ajattelen afrikkalaisista miehistä (paria poikkeusta lukuun ottamatta) ja hämähäkeistä. Olenko siis rasisti hämähäkkejä kohtaan?

Tiedän että näissä on myös kulttuurieroja ja heillä on eri tavat käyttäytyä, se ei silti tarkota, että mun olisi pakko jotenkin hyväksyä se!

Syrjintääkin voi ajatella monella tavalla. Ensimmäiseksi tulee mieleen varmaan koulukiusaajat ja sen semmoset ilkimykset? Mutta osa syrjinnästä johtuu epämukavasta olosta erinlaisiin ihmisiin. Esimerkiksi itse en pysty olemaan normaalisti kehitysvammaisten lähellä. He saavat oloni tuntemaan todella epämukavaksi ja ahdistuneeksi. Mutta en todellakaan lähde heitä kiusaamaan tai syrjimään! Olen siinä vain hiljaa ja koitan päästä tilanteesta pois. 

Jos siis joidenkin mielestä olen tämän takia paha ihminen niin ei kiinnosta. Halusin vaan nostaa tän aiheen pöydälle ja nähdä olenko siis rasisti tai syrjiä? Ota kantaa!

only lonely girl in the party

kaikki tietää sen tunteen kun olet isoissa pippaloissa ja otat sen yhden sekunnin itelles ja tunnet olevasi aivan yksin vaikka ympärilläsi olisi 100 ihmistä.

jos jäät ajatukseen kiinni, ahdistut ja alat hakemaan huomiota.

tuttu tunne?

et ole ainoa. itseasiassa tässä teinivuosiani taaksepäin kelatessa muistan monet "epätoivoset" tapaukset jotka ei kestänyt olla saamatta huomiota niin piti kaikella mahdollisella tavalla sitä hakea. normaalia inhimillistä käytöstä. uskokaa pois.

normaalia inhimillistä käytöstä on myös alkaa poimimaan toisille esille kaikkia "outoja tapoja" joita kumminkin itse tekee ja haluaa vaan tiedustella muilta onko se oikeasti outoa. 

mutta jos kumminkin joudut tilanteeseen jossa tunnet monien ihmisten ympäröimänä olevasi aivan yksin; ota se hetki itsellesi. mene vaikka vessaan, parvekkeelle tai rappuun/ulos hiljaseen ja kokoa ajatuksesi. huomaat kuinka vahva olet yksinkin, etkä tarvitse kenenkään huomiota määrittelemään itseäsi. 

muista tämä seuraavan kerran kun tunnet olevasi yksin.

Minun ihmeeni

Kun sulla ei oo muuta kun aikaa, etkä oo kylillä vetelemässä perseitä, pysähdyt hetkeks keskittymään ajatuksiisi, huomaat ajattelevasi kaikkia niitä asioita jotka olisi voinut tehdä toisin.
Missä olisin nyt jos en koskaan olisi tehnyt virheitä? Mitä tein väärin kun rakkautemme ei kestänytkään? Miksi onni ei voinut olla matkassa kun sitä eniten tarvitsin?

Kaikista pahin on se kun huomaat jähmettyneesi aikaan jolloin kaikki oli hyvin. Muistelet sitä ikuista kusipäätä joka oli sen ainoan kerran ystävällinen mutta silti aina vastustamaton... Ne monet kerrat kun hän uskotteli sinut itselleen ja joka kerta repi sydämesi rinnastasi kuin kertakäyttö lautasen. Joten miksi tuhlaat aikaasi ikävöiden häntä?

Koska haluat ajatella, että kaiken sen paska alla on se ihminen kehen rakastuit.... Ja olet tarpeeksi viisas vain ikävöidäksesi niitä aikoja.... Et sitä ihmistä.

Kysyt silti itseltäsi (luonnollisesti) että mitä jos olisi käynytkin toisin? Avaat silmäsi ja edessäsi nukkuu niin viattoman näköisesti se mies kuka ei koskaan tekisi mitään satuttaaksesi sinua.... Vastaus kysymykseen.

Nyt ymmärrät miksi kaikki meni päin vittua ennen... Jotta osaisit arvostaa tätä kaunista ihmettä!

Haluan pois täältä

Kun mä muutin tänne, olin todella ilonen uudesta paikkakunnasta ja halusin innolla tutustua kaikkiin. Kävin baarissa joka viikonloppu ja tutustuin mukaviin ihmisiin, sain poikaystävän myöhemmässä vaiheessa. 

Mutta... Lopulta huomasin, että täällä ei oo mitään mulle. On koulupaikka ja työharjottelupaikka, kaikki on ystävällisiä mulle jne. Mutta kun täällä kaikki on syntyny ja kasvanu toistensa kanssa, eikä ota niin helposti uusia ihmisiä piireihinsä. On täällä joittenkin kanssa todella kiva hengailla, dokailla ja hillua baarissa ja kotibileissä. Niihin joihin pääsee...

Mutta ei oo ketään semmosta kenen kanssa voisin olla myös baarin ulkopuolella. Musta ois mahtavaa nähdä ihmisiä muutenkin. Kattoo leffaa tai ihan vaan käydä kahvilla. 

Sitä näkee kun paikalliset päivittelee niitä näitä mitä on tehny frendejensä kanssa ja mä vaan istun koneella kotona tai poikaystävän luona päivät pitkät. Jos en oo siis koulussa tai työharjottelussa. 

Älkää käsittäkö väärin, rakastan olla kullan kanssa, mutta oon silti tyttö. Tarviin tyttökavereita keiden kanssa jutella ja juoruilla. En oo tottunu siihen, että oon ulkopuolinen, koska back in home mulla oli aina joku kenen kanssa voin olla ja pitää hauskaa jopa ilman alkoholia...

Täs on pari kertaa romahdeltu yksinäisyydestä. Oon koittanu hukuttaa itteni koulutöihin ja muuhun semmoseen, mutta nyt mulla ei oo mitään koulujuttuja jäljellä paitsi yks valintakoe 14.5. Ja Tukholman reissu 27.5. 

Ainut mikä pitää mut yhteyksissä kotiin on tää blogi ja mulla on kadonnu kirjottamisen intokin (jonka huomaa tekstien laadusta ja Fight Against Weight -blogin lopettamisesta) . 

Oon alkanu mässäilee aika välein, mutta sit taas nostanu itteni ylös ja koittanu taas syödä terveellisemmin. 

Haluun vaan et tää kesä menee nopeesti ja pääsen kouluun ja muuttamaan Haparandaan, jossa on vähän enemmän elämää ja toivon mukaan myös saan ystäviä koulun ja naapureitten kautta. Oon horoskoopiltani Kalat ja ne ketkä yhtään tietää horoskoopeista niin tietää myös, että Kalat ei todellakaan käsittele yksinäisyyttä hyvin... Ja mä oon sen rajan jo kohta ylittämässä.... 

Anteeks taas tälläsestä turhasta merkinnästä. Koitan joku päivä täs koota itteni ja alkaa kirjottaa vähän selvemmällä mielellä.

Paniikki Haparandassa

Makaan tässä sängyssä Haparandassa uusi mekkoni päällä ja hermoilen huomisia valintakokeita.
En oo syöny mun lääkkeitä moneen kuukauteen ja alan nyt huomaamaan, että vähän on ahdistunu olo. En oo halunnu vaan pistää enempää kuluja mummon piikkiin, niin oon jättäny mun lääkkeet sitten ottamatta. Tosi tyhmä veto mut minkäs teet. Nyt on sitten kärsittävä.
Aijon kyllä alottaa ne mahdollisimman pian taas uudestaan. Mutta nyt keskityn huomisiin kokeisiin ja kun lauantaina pääsen kotiin niin voisin ottaa asian puheeksi mummon kanssa. En vaan kestä tätä olotilaa enää, tuntuu että en edes elä tässä hetkessä tällä hetkellä... Ihan kun olisin jossain muualla. Mikään ei tunnu todelliselta ja kaikki pelottaa.
Mulla ei oo ees mitään sarjaa tai leffaa koneella mitä voisin kattoa kun oon nähny jo kaikki. Simssin pelaaminenkaan ei oikeen auta. Mun pitää vaan löytää rauhallinen paikka mun mielelle ja hokea että kaikki on hyvin.
Mulla ei oo ees mun kultaa täällä vieressä nukkumassa... Jos tästä selviän niin jumalauta alotan ne saatanan lääkkeet! Hyvää yötä vaan kaikille ja olkaa ilosia, että teillä ei oo paniikkihäiriötä ja ootte terveitä! Ne keillä siis ei oo...