Olin monta vuotta vakuuttunut siitä, että mitään hyvää ei ikinä mulle tapahdu. Että universumi olis mua vastaan.
2010 aloin siis hakemaan juuri alkaneessa kevään syksyn yhteishaussa pintakäsittely alalle Vallilaan ja Helsingin maalariammattiopistoon. Vastaus oli kielteinen.
Tuli kevään yhteishaku, ja taas hakua alalla. Kielteinen taas.
Näin kävi joka syys ja kevään yhteishaussa. Kunnes tänä vuonna hain, tällä kertaa Ammattiopisto Lappiaan, Tornion koulutusyksikköön. Ja vastaus oli kyllä!
En osannut tätä odottaa, koska hakijoita oli 140 ja sisään pääsi vain 20 hakijaa. Ei ole mahdollista, että pääsin sisään peruskoulun päättötodistuksellani, koska se kuhisi vitosia melkein joka aineesta. Päädyin siis siihen tulokseen, että se oli se essee ja sosiaalisuus joka tilanteessa joka pelasti mun perseen!
Sama homma oli asunnonhaussa, Helsingissä asuessani hain epätoivoisesti, aktiivisesti ja aina uusien hakemusket KOLME vuotta, ilman mitään tulosta, samoin työnhaussa. Hakemuksia meni lähemmäs 40 per kuukausi. Jos joskus tuli vastaus niin se alkoi "Kiitos mielenkiinnostasi työpaikkaamme kohtaa, mutta valitettavasti..." Asiaahan ei auttanut se niskassa huohottaminen, joka oli stressinä ja paineena jatkuvasti. Siksi päädyin huonoille teille loppuvaiheessa Helsingissä asuessani. Miksi edes yrittää kun ei kukaan arvosta?
Nyt kuitenkin ollaan haettu asuntoa Haparandasta vasta kuukaden verran ja nyt jo 18.päivä 2 kutsua asuntoa katsomaan. Toinen niistä varma nakki, eli jos näytön jälkeen se halutaan, se on meidän. Elämää mullistavia positiivisia käänteitä nyt niin paljon tullut, että enää en pahan onnen "onnettareen" usko. Nyt voin sanoa, että tästä alkaa mun elämä!
Piti kyllä monta kivistä tietä kävellä ennen kun löysin sen kukkasen niityn.
