17 Day Diet and More

Noniin. Tänään on saatu tulostettua kaikki esityöt, Lanalle ostettu uus panta kun edellinen jäi pieneks ja täytetty työharjottelupaperit että saapii rahaa, niin ja kaikki kanin tarvikkeet tilattu, eli kohta onkin pikkukaveri mummolla kotona. Mitäköhän se sanoo kun saa tietää?

 

Nyt pientä huilia ennen kun lähetään kaverilta hakemaan olusia tän illanvieton ansioks. Sitten kotosalla odottaakin jo mun lempisetä! Toivotaan, että tulee mukava vappu. Täällä se nyt ei oo niin iso juttu kun Suomessa, mutta otan irti sen mitä saan.

 

Huomenna sitten vapaata koulusta.

Tänään kotona erehdyin kattoo Dr. Philiä kun ei tullu muuta ja ne puhu jostain 17 day dietistä, joka ei oo mikään dieetti vaan elämänmuutos ja ajattelin, että ostaisin sen kirjan ja kokeilisin sitä. Olis varmaan kiinnostavaa nähdä toimiiko se oikeesti niinkun kaikki sanoo. Kyseessä ei siis ole mikään pikadieetti missä nälkiinnytetään itteään vaan toi 17 dayssiinä on semmonen, että 17 päivää syödään erinlaista ruokavaliota ja sen jälkeen vaihdetaan toisenlaiseen ruokavalioon 17 päiväksi jne. No... kattokaa ite :)

 

 

Unohdin melkeen kertoa, että blogiani voi seurata myös Facebookissa.

 

https://www.facebook.com/#!/Blastintheglass

Sinä olet täydellinen!

Oon aika varma, että jokanen ajattelee aina välillä itestään pelkkää huonoa.

Kuinka ilkeä on ollut, kuinka ei ole ollut tarpeeksi hyvä ystävä, tarpeeksi hyvä käymään koulua tai töitä.

Miettinyt myös, että miks kaikki muut pystyy käymään koulussa tai töissä virheettömästi ja miks kaikki muut on niin uskomattomia ystäviä ja niin ystävällisiä jatkuvasti.

Facebook ei kerro ystäväni kaikkea.

Vaikka mullakin näyttäis luistavan hyvin näitten koulujuttujen, parisuhteen ja asumisen suhteen, on mullakin ollu mutkia matkassa ja on joka päivä.

 

Käyn nyt SFI:tä, joka on ruotsinkielen opetusta ulkomaalaisille. Alussa olin tosi innoissaan ja olin joka päivä koulussa kirja naamassa, mutta niiinku joka ikinen asia mun elämässä, kiinnostus lopahtaa ja kouluun mennään vaan kun on pakko päästä läpi.

Missannu monta koulupäivää kun ei oo ollu kiinnostusta nousta ylös, tekosyitä löytyny vaikka mistä suunnasta...

Mut vaikka välillä tuntuu siltä, että vois vaan luovuttaa, niin silti ryhdistäydyn ja käyn kunnialla loppuun. Istunhan nytkin koulunpenkillä lounastauolla (siks en opiskele just tällä hetkellä) mutta esimerkiksi viime viikolla, olin koulussa vaan tiistaina. Meillä on siis koulua ma, ti ja ke. Joten ei mullakaan aina mee loistavasti. Nyt sit alotin puhtaalta pöydältä tän viikon ja aion käydä koko tän viikon koulussa ja töissä. Toivottavasti myös jatkossa joka päivä.

 

Niin ja töissäkin rakastan käydä. Mukavia ihmisiä, kivoja tehtäviä, saa leipoa ja ommella. Mutta olin viime viikollakin vaan perjantain töissä, kun pitäis olla torstaina ja perjantaina. En vaan vaivautunut nousemaan sängystä. Niin ja työpäivän aikanakin sitä laskee tunteja millon pääsis jo kotiin, vaikka ei siellä kotonakaan mitään ihmeellisempää tekemistä oo. En vaan välillä löydä puhtia tehdä asioita loppuun. Mutta välillä on pakko. Perjantaina olin vähän kipeänä töissä ja juuri ja juuri jaksoin tehdä mitään ja mietin koko ajan miten pääsisin pälkähästä ja voisin mennä kotiin lepäämään, vaikka pomo näki että oon kipeä, en silti lähtenyt mihinkään tai pyytänyt lupaa lähteä kotiin. Mä ryhdistäydyin ja pysyin viime tinkaan asti.

 

Vaikka kuinka haluan uskoa, että oon täydellinen ystävä ja haluan olla. Ei voi kaikkia miellyttää, parhaat ystävät voivat silti kinastella, tapella, olla pitkään riidoissa, tehdä paskat jne. Kokemusta on.. mutta mulla on onneksi ollut niin hyvä tuuri, että mun 13 vuotta paras ystävä on jaksanut mulle antaa anteeks lukemattomat kerrat ja ollaan taas oltu kun mitään ei olis tapahtunut. Ja ei mekään niin täydellisiä olla, että nähtäis joka päivä (ehkä just siks kun oon 1000km päässä hänestä) tai edes juteltais joka päivä. Kauhean monella on se käsitys et paras ystävä on se joka menee vaan jääkaapille kylässä, haukkuu sua läskiks, sanoo suoraan asiat ja just näitä mitä best friends quateis kuvaillaan. Paras ystävä voi myös olla hyväkäytöksinen... tottakai omaa pientä huumorilla haukkumista on jokasella, mutta ei kaikilla, eikä se tee ihmisistä parhaita ystäviä. Paras ystävä on se, kenen kanssa sulla on hauskinta, kehen voit luottaa ja ketä rakastat eniten koko sydämmestäsi.

 

Se mitä ilkeeseen tulee, voi varmaan jokanen kokemukseltaan kertoa, että oon aika ajoin todella ilkeä. Oon iso persoona, mulla on vahvat mielipiteet, jotka usein eroaa muiden mielipiteistä, enkä hirveesti pidä niitä itelläni. Tän takia moni siis ei todellakaan tykkää musta. Voisin jopa sanoa, että vihaa. Sain siitä osani kesällä 2011 kun mun facebookkiin murtauduttiin ja mulle soiteltiin uhkapuheluita nonstoppina. Mutta väitän, että oon todella ystävällinen, hyväksyvä ja ymmärtäväinen ihminen, vaikka välillä jotkin asiat mietityttävät ja ärsyttävät kun en ymmärrä. Niinkun jokasella, on mullakin ollut mun ongelma jaksot, jolloin oon purkanu vihaani viattomiin ihmisiin. Voin väittää että moni on myös syyllistyny samaan ja miettinyt jälkeenpäin, että on muka paha ihminen. Näin ei kuitenkaan ole, ihminen on erehtyväinen ja tekee virheitä, ainoa mitä voi tehdä on pyytää anteeksi ja toivoa, että ihmiset antaa sulle uuden mahdollisuuden. Joskus sen mahdollisuuden eteen on tehtävä töitäkin. Tiedän pari ihmistä, jotka ei sietänyt mua pari vuotta sitten ollenkaan, mutta nyt voivat puhua kanssani ihan järkevästikin. Että ilmeisesti jotkut on huomanneet miten olen joka päivä sisäistänyt palan itseäni, hyväksyny huonot puoleni ja korjannut itsetuntoani.

Parisuhdekin lyö välillä monia esteitä matkaan. Itkuja itketty väärinkäsitysten takia tai mielipiteiden eroavaisuuksien syystä. Aina pitää silti osaa erottaa terveellisen ja epäterveellisen riitelyn ero. Jos ne ei johda mihinkään ja niistä ei parisuhde muuta kun muutu pahemmaksi, ei se ole terveellistä. Jos toinen myös erehtyy manipuloimaan (joka on nuoremmilla tosi hankala oivaltaa ajoissa) on siihen pantava välittömästi loppu ja pelastettava itsensä. Alistaminen on myös todella sairasta. Joten erota pari pientä palveluksen pyyntöä ja jatkuva patistelu. On eri asia tehdä itse omasta tahdostaan palveluksia. Kusipääkin on vähän nuoremmille todella vaikea spotata, kun ulkonäkö sokaisee. Kun vanhemmaksi tulee, huomaa, että se mitä ihmisellä on sisällä on niin paljon tärkeämpää kuin se miltä ulkoa näyttää. Tottakai pitää tuntea vetovoimaa mielitiettyä kohtaan, eihän kukaan voi vaan luonteeseen ihastua... Mutta onneksi ei ole mitään lakikirjaa siitä kuka on hyvännäköinen ja kuka ei vaan jokasella on oma miesmaku. Muista myös, että sinä et ole mikään tuomitsemaan toisen elämänkumppania ulkonäön perusteella. Onneksi kumminkin kaikkea sitä pientä ja harvasta riitelyä seuraa ne lukemattomat ihanat hetket. Loppujen lopuksi huomaan sen, että oon löytänyt sen mulle täydellisen miehen. Ja toivon, että jokainen muukin sen vielä löytää, jotka ei siihen pisteeseen ole vielä päässyt.

Asunnon löytäminen jo Helsingissä oli todella vaikeaa! 3 vuotta hain taukoomatta aivan kaikkialta, etsivän nuorisotyöntekijänkin kanssa lukemattomista yrityksistä huolimatta olin silti asunnoton ja puoliksi kadulla.
Nyt asun mummon luona Pajalassa ja näyttäisi siltä, että elokuussa asutaan varmasti Haparandassa, mutta mitään ei ole vielä paperilla. Kullan pitää löytää työpaikka kyseiseltä paikkakunnalta, että saataisiin varmemmin asunto. Mutta toivo ja usko on kova. Jospa se rakkauskin tässä auttais....

 

Joten sinä joka tätä luet, et ole huono ihminen, paska ystävä, paska koulussa tai töissä. Olet vain ihminen, joka sisäistää itseään ja oppii virheistään. Jotkut virheet vaan toistuu toisia enemmän ja niistä sitten oppii kaksinkerroin enemmän.

Älä jatka enää yhtäkään päivääsi uskoen, että olet yhtääkään huonompi kun se laiha täydellinen iphonella peilikuvia itsestään ottava täydellinen tyttö, jota aina kadehdit facebookissa. Olet sinä ja se on sussa parhainta!

Miss Suomi -kilpailun tarkoitus kuollut?

Mietin pitkään tekisinkö tän merkinnän vai en, mut mun on vaan pakko saada tää asia itestäni ulos ja jos ei muualle niin blogiin. Ne lukee ketä kiinnostaa.

Ihan ekana, ennen kun alotan haluan ilmottaa, että en todellakaan ole rasisti ja rakastan kaikennäköisiä/laisia ihmisiä!

 

Mutta...

 

Mitä tapahtui Miss Suomi kilpailulle?

Sen tarkoitus joskus aikoinaan oli kuvastaa kauneutta suomalaisessa naisessa. Ja kertoa minkälainen suomalainen nainen on luonteeltaan ja ulkonäöltään.

Tiedän, että Suomi on monikansalainen maa ja siellä syntyneet ulkomaalaiset/puoliksi ulkomaalaiset ovat SUOMALAISIA. En todellakaan kiellä sitä, mutta... eikö Miss Suomen pitäisi voittaa semmonen nainen, joka kuvaa alunperin suomalaista ulkonäöltään olevaa naista? Sitä vaaleaa (perustylsän) näköistä suomalaisnaista.

 

Mitä on tälle perinteelle tapahtunut? Haluun vaan sen tietää, miksi ei perussuomalaisella naisella ole enää mitään mahdollisuuksia voittaa?

 

Rakastan Sara Chafakia ulkonäöltään, luonteelta en voi sanoa, kun en tunne. Ja olen ilonen hänen puolestaan voitosta viime vuonna. Mutta mielestäni voitto olisi kuulunut Sabrina Särkälle. Hän kuvasti suomalaista kauneutta täydellisesti.

 

Samaa mieltä olisin vaikka olisi kyseessä Miss Afrikka, en mä olisi halunnut nähdä vaaleeta naista voitonkruunu päässään. Koska sen pitää voittaa se nainen, joka kuvastaa sitä maata.

 

Anteeks kauheesti jos nyt vihaatte mua, mut tää on mun mielipide.

maanisdepressio, kärsimätön, perfektionisti?

Musta tuntuu, että mulla on joku ihme ongelma.

Yhtäkkiä saatan olla tosi innoissani jostain ja tehä kaikkeni sen eteen ja yhtäkkiä kiinnostus lopahtaa kokonaa. Tai kun joku on helppoa niin se on kivaa ja kun tulee ongelmia/mutkia matkaan tai kyseinen asia menee haastavammaks, tunnen ahdistusta ja saatan olla vähät välittämättä. Tää on estäny mua pitämästä joitain kouluja/töitä yllä.

 

Oon myös tosi kärsimätön ja kaikki pitää tapahtua nyt ja tässä. Esim me ollaan alettu hakemaan sitä kämppää Haparandasta ja tänään soitettiin sinne ja ne sano, että pitäis olla töitä Haparandassa, että sais varmemmin asunnon. No kulta alko ettiä töitä ja kun löys sopivan niin ei hakenu siihen, kun pitää tehdä eka CV ja nyt stressaan siitä kun toinen pelaa eikä tee CV:tä. Oonko hullu tai jotain? Elokuuhun on vielä monta kuukautta aikaa! Miten pystyn ottaa vaan rennosti jos kaikki on vielä puoli tiessään!

 

Tunnistan myös perfektionistin itessäni ja en oo koskaan tyytyväinen siihen mitä teen! Oon saanu mun kaikki koulutehtävät valmiiks ja ostanu kaiken tarvittavan niitä varten, ainoostaan päättötodistus puuttuu joka raastaa mun hermoja! Puuskutan kun ylikuuma teepannu eteenpäin, enkä osaa ottaa rauhallisesti tai olla tyytyväinen töihin mitkä on jo alunperin tehty niin hyvin kun oon vaan osannu.

 

Oon joskus jättänyt kaikki asiat aina viime tippaan tai kokonaan tekemättä, mutta oon sen saanu karsittua pois. Esimerkiksi, olin aina myöhässä tai kiireessä unohtanut kaiken kotiin. Tein parannuksen sammuttamalla tietokoneen tuntia ennen ja pistämällä kaikki valmiiksi lähtöä varten ja vaikka vaan istunut mummon kanssa rupattelemassa tai vaihtanut vaatteet. Ja jos olen saanut jotain tehtäväks, esimerkiksi pitää siivota huone tai kissanhiekkalaatikko, olen sen tehnyt sillä sekunnilla (jos on siis ylimääränen tunti löytynyt huoneen siivoomiseen) Tai sillon kun sain nämä esitehtävät kouluihin niin alotin heti kun sain vaan hommattua vapaata ja inspiroivan ympäristön.

 

Mutta en osaa korjata näitä kolmea ongelmaa? Terapia/psykologikin on kallista ja Ruotsia en osaa niin paljon, että ymmärtäisin istua siellä kuuntelemassa lääketiedetermejä ruotsinkielellä...

 

Jumissa.

 

Hyvää torstaita teillekkin, Sara.

Rakas Veljeni

Kun sä synnyit, teit mun maailmasta kirkkaamman.

Päätin myös tehdä sun maailmasta yhä kirkkaamman.

Viattomuus silmissä, hymy joka kirkasti koko mun elämän.

Ensiaskeleista ensisanoihin, kasvoit silmissä.

Tarve pitää sut turvassa, suojella pahalta maailmalta.

Otit musta tuen ja turvan.

Pidit mua esikuvana.

Olit ylpeä siitä, että sait kutsua mua isosiskoksesi.

Olin ja olen vieläkin ylpeä siitä, että olet mun pikkuveli.

Vuodet vieri ja susta tuli vanhempi.

Et ollut enää vauva,

mutta mulle olit silti vielä se viaton sinisilmäinen pieni olento, joka katsoi mua hymyillen babysitteristään.

Se välillä ilkeäkurinen puupalikoita korissaan kantava riiviö, joka aamusin heitti minua palikalla otsaan.

Arpi siitä muistona.

Se pieni koulupoika, joka innokkaana aina kertoi mulle tapahtumia koulupäivältä.

Joka halusi aina seurata minne ikinä meninkään.

Telkkaria katsoen, silitin sut pääsi sylissäni uneen.

Katsoin niihin viattomiin kasvoihin ja hymyilin.

Et koskaan vastustellut haleja.

Vasta myöhemmin vanhemmuuttasi aina työnsit pois.

Ymmärsin, koska olit jo iso poika.

Silti rakastin sinua.

Nyt on aikaa mennyt.

Sinusta on kasvanut jo niin iso poika, että et tarvitse enää isosiskoasi.

Silti se sattuu, että suljit mut pois maailmastasi.

Halusin sua vaan rakastaa, en vahingoittaa tai häiritä.

Välillä itkien muistelen sitä aikaa kun tarvitsit mua.

Mietin, että olisi pitänyt arvostaa enemmän sitä aikaa,

koska nyt et enää minua halua.

Olen vain epäonnistunut häpeäpilkku sun ajatuksissas.

Mutta mä odotan.

Odotan sitä päivää, kun taas mua tarvitset.

Teen elämän tehtäväkseni sen, että olisit taas ylpeä musta.

Olisit taas ylpeä kutsumaan mua isosiskoksesi.

Ehkä vielä joskus näen sen pilkkeen silmäkulmassa,

ehkä vielä joskus saan sut hymyilemään.

Tiedä se, että en ikinä lakkaa odottamasta.

Siihen asti, kärsin tuomioni, otan vastaan kaiken paskan.

Koska tiedän, että lopussa mun odotus palkitaan.

Sä vielä tarvitset sun siskosi elämääsi.

Ja kun se päivä tulee, oveni on auki.

Sinun tarvitsee vain avata se.

 

Särkyneellä sydämmellä, siskosi.

Huumeet ei ole ruusuilla tanssimista! Osa 2

Eilen alotin kertomaan yhtä vaikeimmista jaksoista elämässäni.

Kerroin siis siitä kuinka mun paniikkihäiriö/lääkeriippuvuus helvetti alkoi.

Jäin siis kesään 2010. Tulin takasin Helsinkiin ja jatkoin taas elämääni normaalisti. Dokasin välillä kavereitten kanssa, vietin muuten vain aikaa ulkona ja perheen kanssa. Aloin miettimään, että missä viipyy mun menkat. Ei ollu tullu maaliskuun jälkeen. Kerroin huolenaiheesta äitille ja se tietty tapansa mukaan hermostui huolella, että oon raskaana. Heti ensikättelyssä soitin seuraavana aamuna terveyskeskukseen ja varasin ajan. Menin minulle varattuna päivänä ja kellon aikana terkkarille ja jätin pissanäytteen labraan. Sanottiin, että viikon sisällä tulis tulokset. Odottelin niitä hermona, mutta jotenkin olin varma, että en voi olla raskaana, koska ei mulla ollu mitään pahoinvointia tai mitään. Ainoostaan menkat oli päättäny olla tulematta.

No sinä yhtenä aamuna, muistan hyvin kirjottaneeni päiväkirjaan huolenaiheestani ja sinä hetkenä mun puhelin soi ja lääkäri ilmoitti tuloksista; Positiivinen.

Olin raskaana.

En muista tunteneeni sisälläni minkäännäkösiä tunteita, en surua, iloa tai edes vihaa. Olin turta. Äiti painotti vaan aborttia ja itse tiesin, että en todellakaan halua olla yks niistä yksinhuoltaja mutseista kontulassa, joka työntelee vahinkolastaan rattaissa ku kaverit dokaa. Joten valinta oli suht helppo, halusin abortin. Joten siinä puhelussa kun lääkäri sanoi minun olleen jo 8 viikolla raskaana, että mun pitäis tehä päätös alle viikossa. Oli vastaukseni siinä samassa puhelussa, että haluan abortin. Seuraavaksi olikin naisten klinikalle soitto ja ajanvaraus.

Päivää ennen minun tapaamistani naistenklinikalla, muistan nukkumaanmeno aikaan ajatelleeni, että jos päättäisinkin toisin. Jos sittenkin pitäisin lapsen. Siitä tulis aika varmasti kehitysvammanen tai saisin aika nopeesti keskenmenon, koska ennen kun tiesin, että olin raskaana, dokasin ja käytin lääkkeitä väärin, jopa polttelinkin sen aikana. Joten mietin, miten raskaus ei keskeytynyt, että jos sen olikin tarkoitus syntyä. Mutta lopulta taas päädyin siihen, että en todellakaan ole valmis. Ei ollut penniäkään rahaa, ei asuntoa (koska mutsi ei olis antanu mun asua sen luona jos olisin päättänyt sen pitää), ei töitä eikä yhtikäs mitään. Joten päätös oli helppo. Vaikka olen herkkä ja ylitunteellinen, en tuntenut minkäänäkösiä "äitivaistoja" sikiötä kohtaan, minua ei haitannut yhtään se ajatus, että "tapan lapsen", koska tosissaan, se oli siinä vaiheessa vasta sikiö, joka ei muista ees eläneensä.

Tuli se päivä kun menin abortin tekemään loppuun.

Olin jo perjantaipäivänä käynyt siellä ottamassa esilääkkeen, koska koitin lääkkeellistä, vaikka olinkin jo viikolla 11 raskaana, vaadin saada kokeilla lääkkeillä, koska en inhoa mitään muuta enemmän kun nukuttamista, joten vastustin imukaavintaa! Joten se päivä kun piti mennä suorittamaan abortti loppuun, oli maanantai. Aamulla piti kotona ottaa burana ja panacod, jonka hoitaja oli antanu mulle perjantaina mukaan, että maanantaina ennen klinikalle tuloa voin ne ottaa. Istuin jo yhdeksän maissa klinikalla ja mun ihana tukikaksikko oli mun seurana. En tuntenut vielä mitään erikoista. Istuttiin telkkarin ääressä ja laitoin vauva tulossa -ohjelman neloselta pyörimään. Okei, toi oli kyl niin hauska ja ironinen sinä hetkenä ja on vieläkin tosta päivästä se hauska osa. Toinen tukikaksikostani vaan tokas "salee katot vauva tulossa -ohjelmaa ku ollaan aborttiklinikalla" Takanamme siis oli muitakin naisia, jotka olivat käymässä samaa prosessia läpi. En oo tunteeton, mut telkusta ei tullu oikeesti mitään muuta. Ja muhun se ei vaikuttanu oikeen mitenkään, enkä vieläkään tiedä miks.

No myöhemmin mulla alko tuleen kipuja ja pyysin lisää porepanacodia hoitajalta. Ei hellittäny. Lopulta oli pakko mennä vuoteeseen ja koittaa saada kipua heltymään. Lopulta siinä 11 aikaan olin syönyt 4 porepanacodia, 1 buranan ja hoitaja joutu pistää pakaraan nestemäisen kipulääkkeen siihen päälle, koska mikään ei tuntunu auttavan. Lopulta nukahdin ja heräsin siihen kun tukikaksikkoni tuli muistuttamaan lounaasta. Nousin ylös ja koitin kävellä, mutta tosissaan niin monen kipulääkkeen vaikutuksen alasena, jalat oli makaroonia ja jokanen raaja turta. Tukikaksikkoni joutu kantamaan tarjottimeni ja syöttämään mua, koska jopa haarukka tuntu liian painavalta kädessä.

Meille sanottiin sisään tultaessam että jos pitää tehdä tarpeita niin semmoseen pieneen astiaan piti mennä istumaan, siltä varalta, jos "osia" sikiöstä tulee ulos. No syömisen jälkeen musta tuntu siltä, että jotain sieltä yrittää kyllä tulla ulos, toinen tukikaksikostani auttoi minut vessaan (olin siis vieläkin aika pöhnässä lääkkeistä). Istuin "astialle" ja ulos muljahti kokonainen sikiö... Oli kyllä häröintä mitä mulle on ikinä tapahtunu. Sitä tunnetta kun se sieltä tuli ei voi ees kuvailla. Nousin ylös ja vannon, että mä näin kädet, jalat, kropan ja pään... Onneks olin niin lääkkeissä, että en löytänyt muuta tunteen tarvetta kun nauraa. Koska olisin varmaan selvänä ollut aivan shokissa, koska tukeni oli ainakin.

Muistikuvia tuon tapahtuman jälkeen ei ole vähään aikaan. Seuraava mitä muistan, on hoitaja, joka tulee mun huoneeseen illalla ja ilmottaa, että kaikki muu on tullut onnistuneesti ulos, paitsi osa istukasta. Jouduin siis jäämään yöksi ja aamulla imukaavintaan...

Just se mitä eniten pelkäsin.

Aamulla herätessäni sain rauhottavaks Diapamin. Tapaus minua ennen oli leikkaussalissa ja jouduin odottamaan. Se tapaus venyi niin pitkäksi, että kun oli mun vuoro, diapamin vaikutus oli jo loppunut ja olin taas yhtä pelokas kun peura ajovaloissa. Kaikki tapahtu niin nopeesti, muistan vaan juuri ennen tajuttomaksi menoa kyyneleen valuvan poskeltani.

Heräsin suu kuivana minulle tuntemattomasta huoneesta. Hoitaja kysyi, onko kaikki kunnossa ja, että leikkaus meni hyvin. Minut vietiin huoneeseeni, jossa minua odotti lappu, jonka tukikaksikkoni oli kirjottanut. He olivat lähteneet sinä aikana kun olin nukutustilassa. Ymmärrettävästi oli väsyneitä, mutta sinä hetkenä olin aivan riekaleina. En tiennyt johtuiko se siitä, että alitajuisesti tajusin juuri tehneeni abortin, mutta aloin itkeä, koska tunsin olevani yksin. Istuin ikkunalaudalla, katsoen kaikkea mitä ulkona tapahtui ja odotin siinä samalla mutsin tuloa. Kaikki oli niin nopeasti ohi. Ja pääsin taas jatkamaan elämääni. Tällä kertaa oikeasti normaalisti, ilman yllätyksiä.

 

Sen jälkeen olen tyhmänä mennyt aina välillä kokeilemaan taas onko vaikutus sama, eli ottanut yhden tai kaksi hatsia kannabiksesta. Mutta viimesin kerta OIKEASTI oli kesä 2012. Jospa nyt tää tyhmä pää oppis olla koskematta muuhun kun alkoholiin ja tupakkaan. Vaikka nekään mitään hyviä tapoja ole, mutta mielummin ne kun huumeet.

 

Kun mietin taaksepäin sitä Vaasan reissua. En tajua miten annoin sen ihmisen kohdella mua niin julmasti ja miten en vaan lähtenyt. Tiedän kyllä tasan tarkkaan vastauksen. Mutta mulla oli niin monta mahdollisuutta vaan pakata kamat ja lähteä. Ehkä halusin vaan uskoa, että se ihminen ei ole oikeasti mikään paha. Sain niin monet kerrat kuulla, kuinka tyrkytän itteäni sen kavereille, kuinka oon huora, pelle, jakorasia, huomionhakunen, tyhmä ja ne lukemattomat kerrat kun olin tehnyt taas jotain väärin, mutta mun piti ite miettiä mitä oon tehnyt väärin. Lopulta kun hänellä oli bileet kotonaan, jouduin istua möllöttää sen huoneessa, koska en osannut käyttäytyä ja hän ei halunnut hävetä mua kavereidensa kanssa. Ja joskus kun en ollut tiskannut sain kauheat huudot, myös sillon kun käytiin kaupassa ja piti päättää mitä syödään, jos kysymys suuntautu mulle niin auta armias jos sanoin "en tiedä". Lopulta se hirviö sai mitä halus, olin sulkeutunu, pelokas, hiljanen ja tein ja sanoin juuri sen mitä hän käski. Yhtenä iltana hän oli pelottavan hiljanen. Katse tappava, vastaukset vihasia. En tiennyt miksi. Mutta ajattelin automaattisesti, että olin tehnyt jotain. Sanoin meneväni kauppaan ja meninkin hänen äitinsä luokse. Onneksi muistin reitin. Päästin hänen luonaan vaan itkua ulos ja kerroin, että hän oli vihanen mutta en tiennyt miksi. Mulla ei oo hajuakaan, miten sain idean mennä hänen luokseen, mutta löysin kuitenkin itseni hänen oven takaa. Tietenkin hänen äitinsä soitti hälle ja sain sen raivohullun niskaani. Koskaan se ei lyöny mua, mutta voin vannoa, jos olisin ollut siellä yhtään pitempään, olis musta löytyny mustelma jos toinenkin.

 

Lopulta, olen ilonen siitä, että olen tässä. Että tajusin kerätä rohkeutta lähteä sieltä.

Kiitos teille lukemisesta ja toivottavasti teette oikeen valinnan huumeiden kannalta.



Huumeet ei ole ruusuilla tanssimista! Osa 1

Ihmiset polttaa tupakkaa/kannabista yms paskaa, juo alkoholia, käyttää muita huumeita tai laiminlyö muuten vaan terveyttään.

Se mitä ihmiset ei ajattele, on seuraukset.

Alkoholismi, nikotiiniriippuvuus, sivuvaikutukset (mielenterveys), fyysiset riippuvuus oireet. Sanon ihan tähän alkuun, että en leiki viisasta tai ole mikään täydellinen, poltan myös ite tupakkaa, juon alkoholia (tosin en enää niin paljon tai useasti), olen kokeillut pari kertaa kannabista, mutta muusta olen pysynyt poissa, joten en voi puhua kovimpien huumeiden sivuvaikutuksista/seurauksista/kokemuksista.

Kerron teille pienen esimerkin siitä, miten tää "hauskapito" voikin yhtäkkiä muuttua helvetiksi. Aivan normaalina aurinkoisena kesäpäivänä vuonna 2009.

Oli ostettu porukassa kannabista (nimiä en sano) ja löydettiin jalkapallokenttä, jossa oli hiljainen metsänreunus ja kivi jonka päällä istua. Tai siis kiviä. Tämä oli varmaan toinen tai kolmas kerta kun kokeilin, edellisillä kerroilla tunsin hauskan pöhnän ja ekalla en mitään. Joten ajattelin tänkin kerran olevan taas joku hauska kokemus. Olin jo pari hatsia ottanut itse kyhätystä bongista ja olin valmistautunut toiseen. En tuntenut vielä mitään, mutta nyt kun siinä imastiin viimesiä, istuin hetken kivellä ja nousin ylös. Silmämunat tuntu siltä että ne yrittäis hyppää pois naamasta. Joka paikassa tuntu siltä, että jokin on vialla. Mieleni sano, että tää on tässä, loppu tuli. Kaikki ympärilläni vähättelivät asiaa tai nauroivat mulle. Joka ei todellakaan helpottanut asiaa. Odotin vaan koko vaikutuksen ohi menemistä. Minuutit tuntui tunneilta, muistan vaan joidenkin yrittävän auttaa mua, mutta en erottanut kasvoja. Loppu olikin aika tyhjää. En muista muuta kun, että jonkin tunnin kuluttua mussutin sipsejä ja katoin telkkaria.

Sen yön jälkeen. Kaikki muuttui.

Heräsin vähän väliä kesken unien yöllä siihen, että en saanut henkeä. Päässä tuntui keveältä ja raskaalta samaan aikaan. Tätä jatkui pari yötä. Sitten se meni ohi. Tai ainakin luulin niin.

Parin kuukauden päästä, syysloman aikaan. Kaikki nukkui, itse yritin saada unta. Kunnes yhtäkkiä huomasin, että en saa oikeasti henkeä, yritin haukkoa ja haukkoa, mutta mikään vartalossani ei tuntunut toimivan. Muistan vaan ryntääväni äitini huoneeseen itkien ja apua huutaen. Äiti pelästyi niin, että soitti ambulanssin. Jonkin ajan päästä havahduin, itkuni oli laantumassa, en vieläkään tuntenut saavani henkeä. Koirani nuoli naamasta ja yritti lohduttaa. Aika mateli etanan vauhtia. Ambulanssin valot näkyivät kasikerrokseen saakka. Myöhemmin kuului ovikellon ääni, äiti päästi kaksi aivan tuntematonta valkotakkista sisään. Olin siirtänyt itseni lattialta sohvalle, vieläkin shokissa. Mutta rauhottuneena tajusin mitä ympärilläni tapahtui. Huomasin toisen niistä miehistä olevan todella komea... Aloin hävetä, mutta samalla en osannut edes ajatella koko asiaa. Halusin vaan tietää onko kaikki kunnossa. Muistan sen komeemman laittavan sormeeni sykkeenmittaajan. Syke oli normaali. Mutta kun hän kurottautui käteeni ottamaan laitetta pois. Syke hyppäsi aika ison askeleen. Ei mitenkään huolestuttavasta syystä, mutta tosiaan just siks koska se oli vaan niin hyvännäkönen... No he ottivat verensokerin ja olivat jatkamassa matkaa. Kunnes tunsin taas sen olotilan tulevan. He rauhoittelivat minua ja sanoivat, että minulla on vaan paniikkikohtaus. Se yö oli yksi kauheimmista, mun koko elämässä.

Sen yön jälkeen mikään ei todellakaan ollut enää samoin. Kävin tämän kohtauksen läpi sen yön jälkeen... joka ikinen yö. Lokakuusta aivan vuoden 2010 tammi-helmikuulle, kunnes tajusin, että tämä ei voi jatkua näin. Hankkiuduin lääkärille ja he antoivat minulle välittömästi cipralexit käyttöön. En ensiksi uskaltanut alkaa syömään niitä, koska olin vieläkin siinä pelkotilassa kaikkea vastaan, pelkäsin yöllä kuolevani jos suljen silmät, pelkäsin jopa särkylääkkeen räjäyttävän mahalaukkuni. En edes juonut alkoholia, koska pelkäsin sen tappavan minut. Mutta nimeltä mainitsemattomalta taholta, jolta olin saanut tukea koko "sairauden" alkamispäivästä lähtien vakuutti, että se on ainut mikä mua auttaa. Hän sai minut suostuteltua, että alottaisin lääkkeet mahdollisimman pian, että voin jatkaa elämääni taas normaalisti eteenpäin.

Ensimmäinen ilta lääkkeen oton jälkeen. Kohtaukseni ja oireeni vahvistuivat, niinkuin lääkäri oli minulle sanonut, että näin voi parina ekana päivänä käydä, mutta se helpottuu kun elimistö tottuu apuun. Toisena lääkkeenotto päivänä oloni oli niin kamala, että jouduttiin mennä sairaalaan asti, keskellä yötä. Sain Diapam -nimisen tabletin avukseni ja tottakai olin todella yhteistyöhaluton, koska olin siinä tilassa, että lääkkeet tappaa minut. Mutta lääkäri sai vakuuteltua minun ottavan puolikkaan ja laittoi toisen puolikkaan mukaan. Oloni oli välittömästi parempi. Aivan kuin koko sairautta ei olisi koskaan ollutkaan. Sen illan jälkeen, en ollut koskaan tuntenut oloani paremmaksi. Nukuin yöt, en pelännyt mitään, oloni oli täydellinen. Mutta menin liian pitkälle....

Halusin tuntea sen rennon olon yhä uudelleen, päädyin todella huonoihin paikkoihin liian suuren alkoholimäärän kanssa. Pääsin käsiksi taas näihin Diapameihin. En nyt kerro tässä turvallisuuteni vuoksi miten. Mutta suomalaisia ne ei ollut. Tai edes laillisia. Yhtenä päivänä sitten soitin kaverilleni, jonka tiesin aina olevan mukanani juomassa. Ja me juotiin (hävettää myöntää) kampin iglun lähettyvillä, koska ulkona oli kylmä. Alkoholi loppui ja Diapamit tuli kuvioihin. Sinä iltana meni koko levyllinen... Long story short. Oltiin kännissä kahen tuntemattoman jätkän kanssa 4 päivää putkeen. Lopulta itse päädyin "rakastuneena" Vaasaan. Isoin virhe mitä oon varmaan koskaan tehnyt. Ensimmäiset viikot oli aivan mahtavia, eri kaupunki, uusia ihmisiä, uusia kokemuksia. Mutta kaikki muuttui. Todellinen kannabisriippuvaisen luonne tuli esille.

Kuten moni tietää, olen todella ystävällinen ja sosiaalinen jos pidän ihmisistä. Tulen äärimmäisen hyvin jätkien kanssa toimeen. Tämähän ei käynyt päinsä. Ennen pitkään huomasin joutuvani tulilinjalle jokaisessa asiassa, epäiltynä jokaisesta liikkeestä. Pelkäsin henkeni edestä. Hän ei halunnut lopulta olla missään tekemisissä kanssani. Mutta ei myöskään halunnut, että "isken" hänen kavereitaan, vaikka olin vain ystävällinen ja sosiaalinen minäni. Luulin todella, että en selviä kotiin elävänä. Yhtenäkin iltana olin valmis viiltämään ranteeni auki ja kuihtumaan siihen lattialle. Kukaan ei koskaan olisi saanut tietää, kuinka tyhmästi olin tehnyt. Kukaan ei koskaan olisi saanut tietää, että edes olin siellä. Niin kauheaksi mun elämä meni siellä "asuessani". Sitä on todella vaikea selittää ja punoa sanoiksi, minkälainen hän oli ja miksi tunsin oloni lopulta niin mitättömäksi ja surkeaksi.

Manipuloivat narsistit.

Pysykää erossa näistä ihmisistä. Pelottavan vakuuttavia väitteidensä kanssa ja pääsevät todella luikertelevasti heikomman ihmisen alitajuntaan ja saavat uhrinsa vakuuttumaan siitä, että he ovat pahoja ihmisiä.

Tasan kuukausi ja viikko. Istuin junassa takasin Helsinkiin. Taisin jopa itkeä ilosta, että olen vihdoin menossa takasin omaan elämääni. Ja ihmiset vieläkin haluavat mut niiden elämään.

Viimesen Diapamin olen sinä kesänä 2010 ottanut ja sen jälkeen olen ollut kuivilla. Tiedän, että se ei ollut mikään kokaiini tai heroiini, mutta olen todella kiitollinen siitä, että olen niistä pysynyt erossa siitä lähtien. Not gonna lie, on ollu tiukkaa ja on välillä ollut niin kauhea olo, että olisin vaan halunnut olon helpotusta Diapameista. Mutta en sortunut.

Ja jos toi kokemus ei olis ollut jo tarpeeksi rankka...

 

Huomenna saatte kuulla loput tästä jaksosta elämääni.

Mitä jos kaikki olisi toisin?

Mietin tässä koulussa istuessani kaikkee sitä mitä jätin aikoinaan kesken, et missä olisin ja millanen mun elämä olis jos olisin tehny kaiken loppuun asti.

 

Mulla olis koulutus, paljon positiivisia työkokemuksia, mulla olis vielä mun rakas koira, monet ystävät jne. Mut mä en olis tässä jotain virheistäni oppineena, korkeen kivisen tien tallomana, jos olisin jotain tehnyt toisin.

 

Ainoa asia mitä kadun, että en koskaan keskittynyt mun maalaamiseen, piirtämiseen tai kirjottamiseen... Niin monia kirjoja, novelleja yms alotin, mutta kaikki kesken, puoli tiessään tai kateissa.

 

Katon tonne ulos, näkee jo asfalttia aika urakalla ja tuoksuukin kevät. Miten ihanaa olis olla nyt jollain kesämökillä ilman nettiä... pelkkä word pad, mielikuvitus ja ympäristö inspiraationa. Saisin jotain aikaseks, koska aina sen pienen hetken kun netistä, leffoista, sarjoista ja peleistä suljen mieleni ja keskityn mun inspikseen saan aika paljon aikaa. Ei musta silti mikään hyvä kirjailija koskaan tulis, koska mulla ei oo sitä kärsivällisyyttä tehdä asiat rauhassa... hyvä että blogissakaan jaksan kauaa yhtä asiaa käsitellä kun hyppään jo seuraavaan.

 

Mut olis silti kiva kattoa mitä saisin aikaan jos en olis sosiaalisen netin häiritsemänä...

 

Mukavaa tiistaipäivää kaikille!

 

Sara

Tuomitseminen

     (kopioitu suoraan arkistoistani, silti oma kirjottama)  Jokainen ihminen tuomitsee jonkun toisen ihmisen. Joko mielessään, päin naamaa tai kaverilleen. Kysymys kuuluu kellä siihen on oikeus alunperinkään?

Jokainen ihminen saa toki ajatella itsekseen mitä haluaa, kunhan ei niitä julki tuodakseen loukkaisi muita. Tuntuu kun joka ikisellä olisi jotain pahaa sanottavaa mitä ikinä teetkään. Ihan sama miten pukeudut, minkäväriseksi hiuksesi värjäät tai kuinka hyvässä kunnossa kroppasi on. Valitettavasti joillakin ihmisillä on niin huono itsetunto että pitää toisia lähteä morkkaamaan ja saada paha mieli aikaseksi. Itse myös myönnän syyllistyneeni moiseen. Tosin sillon olin nuorempi ja aina sillon tällöin ja todella harvoin siihen vieläkin alennun. Mutta itse tiedostan omistavani huonon itsetunnon, jonka eteen teen töitä joka päivä.

Ihmiset usein taistelevat muiden ihmisten musiikkimausta, miksei voi vain kuunnella omaa musiikkia ja antaa muiden kuunnella omaa? Kovin riitelyn aihe on Justin Bieber. Itse tykkään hänen musiikista ja muutenkin ihmisestä. Ihmiset tuomitsevat hänet vaan sen takia, koska on "noloa" tykkää Justinista ja siitä että hän kun 15 vuotiaana on laulajana tullut julki, että hänellä on tytön ääni. Ei ole vissiin ihmiset tajunnu että poika on 15 vuotias, joka on normaalia että hänellä ei ole äänenmurrosta. Kun taas jotkut aikuiset miehet jotka ovat laulajia niin niillä on vieläkin kimeä tytön ääni. Nyt kun Justin on 18 niin on löydetty muita syitä miksi vihata, eli koskaan ei ole ollut mitään järkevää syytä. On paljon muitakin asioita joista tulee makuasia kiistelyitä mutta tämä nyt oli vain esimerkki.

Pieni tuomitseminen on vielä harmitonta, mutta entäs sitten kun se alkaa käymään teoiksi?

Ihmiset pysähtelevät autonsa kanssa huutaakseen toista ihmistä huoraksi ja näyttääkseen keskaria, käymällä fyysisesti kiinni ilman syytä kun ei uhri kiinnitä huomiota huutelijoihin, ilkeetä mulkoilua, uhkailua, pilapuheluita, porukalla henkisesti hyökkäilyä, nauramista päin naamaa...

Tunnen suurta vihaa tämmösiä ihmisiä kohtaan mutta edelleen en itsekään ole täydellinen. En silti ikinä tekisi mitään tuommoista! En koskaan arvostele toisen ulkonäköä hänelle päin naamaa tai netissä suoraan hänelle suunnattuna, koska kukaan ei mitään ulkonäöllensä voi (paitsi meikkaamiseen, vaatettyyliin ja hiustyyliin kohdistettuna) mutta se ei silti oikeuta ketään tuomitsemaan niitä ihmisten tekemiä valintoja.

Ylipainoinen ihminen ei myöskään ansaitse kenenkään tuomitsemista. Tiedän omista henkilökohtasista kokemuksista, että se sattuu. Vaikka en ole mielestäni läski, olen silti lihonut 15kiloa siitä mitä olin joskus 16 vuotiaana, tosin sillon olin ihan nälkiintyneen näkönen eikä se ollut terveellisen näköistä. Mutta tämmöinen tää maailma nykyään on, jos et ole nälkiintyneen mallin näkönen oot sillon läski ja normaalikokoinen/painoinen ihminen on läski. Miksi niin vääristynyt kuva? Media. Ja kuinka se aivopesee ihmisiä. Tämän vuoksi myös anoreksia ja bulimia tilastot ovat kasvaneet. Ja se on yksin teidän ihmisten ja median vika. Suvaitsevaisuus on niin harvassa nykyään.

Musiikista vielä sen verran. Ihmisten mielestä paskaa musiikkia on se mikä pääsee radioon ja mistä tulee "massamusiikkia". Onko koskaan tultu ajatelleeksi että sitä kuuntelee niin moni ihminen, koska se on oikeesti hyvää musiikkia? Aina ei ole sanoilla merkitystä, vai tanssitteko te klubeilla biisin sanojen tahdissa? Ja kaikista naurettavinta että ihmiset luokitellaan tietynlaisiksi vaan sen takia että he kuuntelevat tätä musiikkia. Se mitä musiikkia kuuntelee ei välttämättä aina kerro minkälainen se ihminen on.

Varakkaammat ihmiset. Voivatko niiden lapset sille mitään? He eivät voi päättää vanhempiansa tuloja ja millaisia taloja tai autoja he ostavat. Jos joku muu on tehnyt niska limassa töitä sen eteen että on varaa revitellä niin miksi se pitää tuomita ja sanoa että "syntynyt kultalusikka suussa"? Taas puhuu kateellisuus. Jos vanhemmilla on varaa ostaa lapsilleen asioita, niin mitä väärää siinä on? Kunhan muistaa opettaa niille oikean ja väärän ja koulutuksen tärkeyden niin en näe siinä mitään väärää. Ja miksi niiden pitäisi miettiä miltä muista tuntuu joka kerta kun he ostavat jotain uutta ja näyttävää. Jos kerran niin ketuttaa niin menkää itse tekemään niska limassa töitä asioiden eteen, se on mahdollista ellei laiskuus tule väliin.

Toisten tiedottomuus. Toiset tietää aina enemmän kuin toiset ja kaikki eri osa-alueista. Joten on turha lähteä toisille nauramaan jos ei aina tiedä kaikkea. Ei ole väärin tai noloa kysyä asioista joista ei tiedä, on väärin ja noloa lähteä mollaamaan ja nauramaan sille ketä kysyy. Miksei voi aina vaan vastata suoraan kun joku kysyy? Miksi pitää aina käydä vaikeimman kautta hakemassa vastausta? Eihän kohta kukaan uskalla koskaan kysyä mitään? Esimerkiksi seksuaalisuudesta ja ehkäsystä. Mitä tapahtuisi jos kukaan ei enää uskaltaisi kysyä? Sukupuolitaudit ja vahinkoraskaudet lisääntyisivät ja sitten syytetään niitä ketkä niitä saa. Tosin itsehän se niiden vika on jos ne päättää pitää lapsen kun tulee raskaaksi.

Asia kanssa mitä en ymmärrä, on toisten raskaaksi tuleminen nuorena. Miksi sitä pitää tuomita jos haluaa pitää elävän olennon eikä sitä tappaa? Itse olen tehnyt abortin 19 vuotiaana ja siitä mua on paljon tuomittu, eli koskaan ei ole hyvä? Itse tein sen päätöksen, koska en halunnut tuoda pientä elävää olentoa mun rikkinäiseen elämään, enkä myöskään halua vahinkolasta. Haluan elämääni suunnitellun lapsen, jolle voin kertoa aina uudelleen ja uudelleen sen tarinan miten paljon häntä suunnittelin niinkuin mun omat vanhemmat ovat mulle kertoneet. Sitä mä haluan mun tulevalle/tuleville lapsille! Mutta en silti tuomitse niitä ihmisiä ketkä haluaa pitää vahingossa tulleet raskaudet, eikä pitäis kenenkään muunkaan. Tai niitä raskauksia mitä suunnitellaan nuorena, niitäkään vastaan ei pitäis olla kenelläkään mitään sanottavaa. Ei kyllä mene päiviä ohi kun en muka ajattelis minkälainen olis mun lapsi, olisko se tyttö vai poika? mun näkönen? minkä ikänen se nyt olis? Mutta sit taas muistan kuinka pilalle mun elämä olis mennyt ja mstä kaikesta olisin jäänyt paitsi jos olisin sen pitänyt, ja sit taas unohdan sen kokonaan.

Joten tykkäs joku sitten punasesta ja toinen vaikka verkkosukkiksista, mitä me olemme tuomitsemaan? Katsele omaa elämääsi ja tuomitse vaikka sitä, jos jotain pitää tuomita!