Kaikkea mahdollista

Nyt on koulu alotettu, kämppä laitettu asumiskuntoon ja asetuttu aloilleen. Vihdoin tuntuu siltä, että elämä alkaa menemään just niinkun haluan. Ihana poikaystävä, ihanat lemmikkini, uusia ystäviä ja vanhat ystävät... no jossain :D

Olen saanut tässä aikaa miettiä asioita ja koittaa tajuta mikä on mennyt aikaisemmin väärin. Olen aika omalaatuinen ihminen, juuri siksi moni ihminen vihaa mua tai ei siedä mua. Olen myös aika herkkä, perfektionisti ja miellytyshaluinen. Mutta tämä avautuminen ei ole "aion muuttua"-avautuminen vaan "en aio tästä muuttua"-avautuminen. Vihdoin sen tajunnut että kaikkia ei tosiaan voi miellyttää, enkä oo muuttamassa itseäni vain siksi että jotkut teistä ei enää mua vihais. Pysyn tämmöisenä, ehkä aikustun joku päivä, mutta mä olen tämmöinen. 

Muistan joskus aikoinaan mun isän puheen siitä kuinka kaikki asiat muuttuu aina ajan mittaan ja että kaverit/ystävät ei koskaan pysy... Nyt sen olen huomannut, täällä pohjosessa kohta vuoden asuneena, että piirit tosiaan muuttuu. Luulin tosissani, että joku osa edes kavereistani tulisi tänne mun syntymäpäiville (ja tiedän kyllä että jauhan tästä koko ajan) mutta se loukkasi tosi paljon, kun totuus iski silmille ja huomasin tuhlaavani rahaa ja aikaa siihen, että synttäreilläni istu koko illan aikana alle 10 ihmistä... ehkä 5-6 maksimissaan, eikä yhtään helsingistä.... Tiedän, että en ole itsekään tullut helsinkiin, mutta mun synttärit.... :D no... jos jotain vielä kiinnostaa mua nähdä niin ilmestyn helsinkiin perhettä moikkaamaan poikaystävän kanssa vuoden lopulla. 

Nojoo alkaa jo angstilta tämäkin kuullostaa... Huolenaiheet on nyt pois ajatuksista ja päästään ilosiin asioihin. Eilen tuli kulta ja sen kaveri tänne viikonlopuksi ja ajatuksissa oli viettää hauska viikonloppu. Nyt nuo pitää joitain laneja tuolla keittiössä, mutta myöhemmin tässä varmaan juopotellan (no mä jo juopottelen) ja tehdään jotain hauskaa ja ei rakentavaa yhdessä. Telkusta tulee Bring it on: In it to win it. Eli tosiaan kuolen tähän tylsyyteen!

Asioita mitä pitäs tässä vielä hoitaa on tuo terapian puoli ja velka-asiat. Onneksi koulu tarjoaa kaikkeen apua niin pääsen niidenkin hoitoon nyt. Painoakin pitäs saada alkaa pudottamaan, lääkitys saada päivitettyä. Nyt loppuu tämä päivitys ja toivottavasti saan aikaseksi vähän rakentavampaa merkittävää lähipäivänä. 

Mukavaa koulun alkamista kaikille!

Sara

Lopussa odotus palkitaan

Olin monta vuotta vakuuttunut siitä, että mitään hyvää ei ikinä mulle tapahdu. Että universumi olis mua vastaan.

2010 aloin siis hakemaan juuri alkaneessa kevään syksyn yhteishaussa pintakäsittely alalle Vallilaan ja Helsingin maalariammattiopistoon. Vastaus oli kielteinen.

Tuli kevään yhteishaku, ja taas hakua alalla. Kielteinen taas. 

Näin kävi joka syys ja kevään yhteishaussa. Kunnes tänä vuonna hain, tällä kertaa Ammattiopisto Lappiaan, Tornion koulutusyksikköön. Ja vastaus oli kyllä!

En osannut tätä odottaa, koska hakijoita oli 140 ja sisään pääsi vain 20 hakijaa. Ei ole mahdollista, että pääsin sisään peruskoulun päättötodistuksellani, koska se kuhisi vitosia melkein joka aineesta. Päädyin siis siihen tulokseen, että se oli se essee ja sosiaalisuus joka tilanteessa joka pelasti mun perseen!

Sama homma oli asunnonhaussa, Helsingissä asuessani hain epätoivoisesti, aktiivisesti ja aina uusien hakemusket KOLME vuotta, ilman mitään tulosta, samoin työnhaussa. Hakemuksia meni lähemmäs 40 per kuukausi. Jos joskus tuli vastaus niin se alkoi "Kiitos mielenkiinnostasi työpaikkaamme kohtaa, mutta valitettavasti..." Asiaahan ei auttanut se niskassa huohottaminen, joka oli stressinä ja paineena jatkuvasti. Siksi päädyin huonoille teille loppuvaiheessa Helsingissä asuessani. Miksi edes yrittää kun ei kukaan arvosta? 

Nyt kuitenkin ollaan haettu asuntoa Haparandasta vasta kuukaden verran ja nyt jo 18.päivä 2 kutsua asuntoa katsomaan. Toinen niistä varma nakki, eli jos näytön jälkeen se halutaan, se on meidän. Elämää mullistavia positiivisia käänteitä nyt niin paljon tullut, että enää en pahan onnen "onnettareen" usko. Nyt voin sanoa, että tästä alkaa mun elämä!

Piti kyllä monta kivistä tietä kävellä ennen kun löysin sen kukkasen niityn.

Rasismi ja syrjintä

Suurimmalla osalla on hyvin väärä käsitys siitä mikä on rasismi. Mm. niillä joita kohtaan rasismi kohdistuu. Törmäsin tapaukseen omalla kohdallani.

Luokallani on turkkilainen poika. Sanon harvoin hänelle yhtään mitään ja varon antamasta minkään näköistä käsitystä siitä että olisin kiinnostunut. 

Käytökseni johtuu siitä, koska en ole koskaan törmännyt turkkilaiseen mieheen joka ei haluaisi mitään muuta naiselta kun seksiä ja huutelee perään kaikkea minkä jälkeen tekisi mieli vain oksentaa.

En sano että tämä kyseinen poika olisi semmoinen, mutta voinko omalle mielikuvalle mitään tehdä jos olen monta kertaa ajatellut että "ei kaikki ole semmoisia" ja tässä mainitsemattomia tapahtumia on silti tapahtunut. Määritteleekö se minut rasistiksi näitä kohtaan jos tunnen oloni todella epämukavaksi heidän lähettyvillä? 

En huutele perään mitään rasistisia asioita tai jotenkin syrji häntä. En vain halua sosiolosoida hänen kanssaan. 

Samaa ajattelen afrikkalaisista miehistä (paria poikkeusta lukuun ottamatta) ja hämähäkeistä. Olenko siis rasisti hämähäkkejä kohtaan?

Tiedän että näissä on myös kulttuurieroja ja heillä on eri tavat käyttäytyä, se ei silti tarkota, että mun olisi pakko jotenkin hyväksyä se!

Syrjintääkin voi ajatella monella tavalla. Ensimmäiseksi tulee mieleen varmaan koulukiusaajat ja sen semmoset ilkimykset? Mutta osa syrjinnästä johtuu epämukavasta olosta erinlaisiin ihmisiin. Esimerkiksi itse en pysty olemaan normaalisti kehitysvammaisten lähellä. He saavat oloni tuntemaan todella epämukavaksi ja ahdistuneeksi. Mutta en todellakaan lähde heitä kiusaamaan tai syrjimään! Olen siinä vain hiljaa ja koitan päästä tilanteesta pois. 

Jos siis joidenkin mielestä olen tämän takia paha ihminen niin ei kiinnosta. Halusin vaan nostaa tän aiheen pöydälle ja nähdä olenko siis rasisti tai syrjiä? Ota kantaa!

only lonely girl in the party

kaikki tietää sen tunteen kun olet isoissa pippaloissa ja otat sen yhden sekunnin itelles ja tunnet olevasi aivan yksin vaikka ympärilläsi olisi 100 ihmistä.

jos jäät ajatukseen kiinni, ahdistut ja alat hakemaan huomiota.

tuttu tunne?

et ole ainoa. itseasiassa tässä teinivuosiani taaksepäin kelatessa muistan monet "epätoivoset" tapaukset jotka ei kestänyt olla saamatta huomiota niin piti kaikella mahdollisella tavalla sitä hakea. normaalia inhimillistä käytöstä. uskokaa pois.

normaalia inhimillistä käytöstä on myös alkaa poimimaan toisille esille kaikkia "outoja tapoja" joita kumminkin itse tekee ja haluaa vaan tiedustella muilta onko se oikeasti outoa. 

mutta jos kumminkin joudut tilanteeseen jossa tunnet monien ihmisten ympäröimänä olevasi aivan yksin; ota se hetki itsellesi. mene vaikka vessaan, parvekkeelle tai rappuun/ulos hiljaseen ja kokoa ajatuksesi. huomaat kuinka vahva olet yksinkin, etkä tarvitse kenenkään huomiota määrittelemään itseäsi. 

muista tämä seuraavan kerran kun tunnet olevasi yksin.

Minun ihmeeni

Kun sulla ei oo muuta kun aikaa, etkä oo kylillä vetelemässä perseitä, pysähdyt hetkeks keskittymään ajatuksiisi, huomaat ajattelevasi kaikkia niitä asioita jotka olisi voinut tehdä toisin.
Missä olisin nyt jos en koskaan olisi tehnyt virheitä? Mitä tein väärin kun rakkautemme ei kestänytkään? Miksi onni ei voinut olla matkassa kun sitä eniten tarvitsin?

Kaikista pahin on se kun huomaat jähmettyneesi aikaan jolloin kaikki oli hyvin. Muistelet sitä ikuista kusipäätä joka oli sen ainoan kerran ystävällinen mutta silti aina vastustamaton... Ne monet kerrat kun hän uskotteli sinut itselleen ja joka kerta repi sydämesi rinnastasi kuin kertakäyttö lautasen. Joten miksi tuhlaat aikaasi ikävöiden häntä?

Koska haluat ajatella, että kaiken sen paska alla on se ihminen kehen rakastuit.... Ja olet tarpeeksi viisas vain ikävöidäksesi niitä aikoja.... Et sitä ihmistä.

Kysyt silti itseltäsi (luonnollisesti) että mitä jos olisi käynytkin toisin? Avaat silmäsi ja edessäsi nukkuu niin viattoman näköisesti se mies kuka ei koskaan tekisi mitään satuttaaksesi sinua.... Vastaus kysymykseen.

Nyt ymmärrät miksi kaikki meni päin vittua ennen... Jotta osaisit arvostaa tätä kaunista ihmettä!

Haluan pois täältä

Kun mä muutin tänne, olin todella ilonen uudesta paikkakunnasta ja halusin innolla tutustua kaikkiin. Kävin baarissa joka viikonloppu ja tutustuin mukaviin ihmisiin, sain poikaystävän myöhemmässä vaiheessa. 

Mutta... Lopulta huomasin, että täällä ei oo mitään mulle. On koulupaikka ja työharjottelupaikka, kaikki on ystävällisiä mulle jne. Mutta kun täällä kaikki on syntyny ja kasvanu toistensa kanssa, eikä ota niin helposti uusia ihmisiä piireihinsä. On täällä joittenkin kanssa todella kiva hengailla, dokailla ja hillua baarissa ja kotibileissä. Niihin joihin pääsee...

Mutta ei oo ketään semmosta kenen kanssa voisin olla myös baarin ulkopuolella. Musta ois mahtavaa nähdä ihmisiä muutenkin. Kattoo leffaa tai ihan vaan käydä kahvilla. 

Sitä näkee kun paikalliset päivittelee niitä näitä mitä on tehny frendejensä kanssa ja mä vaan istun koneella kotona tai poikaystävän luona päivät pitkät. Jos en oo siis koulussa tai työharjottelussa. 

Älkää käsittäkö väärin, rakastan olla kullan kanssa, mutta oon silti tyttö. Tarviin tyttökavereita keiden kanssa jutella ja juoruilla. En oo tottunu siihen, että oon ulkopuolinen, koska back in home mulla oli aina joku kenen kanssa voin olla ja pitää hauskaa jopa ilman alkoholia...

Täs on pari kertaa romahdeltu yksinäisyydestä. Oon koittanu hukuttaa itteni koulutöihin ja muuhun semmoseen, mutta nyt mulla ei oo mitään koulujuttuja jäljellä paitsi yks valintakoe 14.5. Ja Tukholman reissu 27.5. 

Ainut mikä pitää mut yhteyksissä kotiin on tää blogi ja mulla on kadonnu kirjottamisen intokin (jonka huomaa tekstien laadusta ja Fight Against Weight -blogin lopettamisesta) . 

Oon alkanu mässäilee aika välein, mutta sit taas nostanu itteni ylös ja koittanu taas syödä terveellisemmin. 

Haluun vaan et tää kesä menee nopeesti ja pääsen kouluun ja muuttamaan Haparandaan, jossa on vähän enemmän elämää ja toivon mukaan myös saan ystäviä koulun ja naapureitten kautta. Oon horoskoopiltani Kalat ja ne ketkä yhtään tietää horoskoopeista niin tietää myös, että Kalat ei todellakaan käsittele yksinäisyyttä hyvin... Ja mä oon sen rajan jo kohta ylittämässä.... 

Anteeks taas tälläsestä turhasta merkinnästä. Koitan joku päivä täs koota itteni ja alkaa kirjottaa vähän selvemmällä mielellä.

Paniikki Haparandassa

Makaan tässä sängyssä Haparandassa uusi mekkoni päällä ja hermoilen huomisia valintakokeita.
En oo syöny mun lääkkeitä moneen kuukauteen ja alan nyt huomaamaan, että vähän on ahdistunu olo. En oo halunnu vaan pistää enempää kuluja mummon piikkiin, niin oon jättäny mun lääkkeet sitten ottamatta. Tosi tyhmä veto mut minkäs teet. Nyt on sitten kärsittävä.
Aijon kyllä alottaa ne mahdollisimman pian taas uudestaan. Mutta nyt keskityn huomisiin kokeisiin ja kun lauantaina pääsen kotiin niin voisin ottaa asian puheeksi mummon kanssa. En vaan kestä tätä olotilaa enää, tuntuu että en edes elä tässä hetkessä tällä hetkellä... Ihan kun olisin jossain muualla. Mikään ei tunnu todelliselta ja kaikki pelottaa.
Mulla ei oo ees mitään sarjaa tai leffaa koneella mitä voisin kattoa kun oon nähny jo kaikki. Simssin pelaaminenkaan ei oikeen auta. Mun pitää vaan löytää rauhallinen paikka mun mielelle ja hokea että kaikki on hyvin.
Mulla ei oo ees mun kultaa täällä vieressä nukkumassa... Jos tästä selviän niin jumalauta alotan ne saatanan lääkkeet! Hyvää yötä vaan kaikille ja olkaa ilosia, että teillä ei oo paniikkihäiriötä ja ootte terveitä! Ne keillä siis ei oo...

17 Day Diet and More

Noniin. Tänään on saatu tulostettua kaikki esityöt, Lanalle ostettu uus panta kun edellinen jäi pieneks ja täytetty työharjottelupaperit että saapii rahaa, niin ja kaikki kanin tarvikkeet tilattu, eli kohta onkin pikkukaveri mummolla kotona. Mitäköhän se sanoo kun saa tietää?

 

Nyt pientä huilia ennen kun lähetään kaverilta hakemaan olusia tän illanvieton ansioks. Sitten kotosalla odottaakin jo mun lempisetä! Toivotaan, että tulee mukava vappu. Täällä se nyt ei oo niin iso juttu kun Suomessa, mutta otan irti sen mitä saan.

 

Huomenna sitten vapaata koulusta.

Tänään kotona erehdyin kattoo Dr. Philiä kun ei tullu muuta ja ne puhu jostain 17 day dietistä, joka ei oo mikään dieetti vaan elämänmuutos ja ajattelin, että ostaisin sen kirjan ja kokeilisin sitä. Olis varmaan kiinnostavaa nähdä toimiiko se oikeesti niinkun kaikki sanoo. Kyseessä ei siis ole mikään pikadieetti missä nälkiinnytetään itteään vaan toi 17 dayssiinä on semmonen, että 17 päivää syödään erinlaista ruokavaliota ja sen jälkeen vaihdetaan toisenlaiseen ruokavalioon 17 päiväksi jne. No... kattokaa ite :)

 

 

Unohdin melkeen kertoa, että blogiani voi seurata myös Facebookissa.

 

https://www.facebook.com/#!/Blastintheglass

Sinä olet täydellinen!

Oon aika varma, että jokanen ajattelee aina välillä itestään pelkkää huonoa.

Kuinka ilkeä on ollut, kuinka ei ole ollut tarpeeksi hyvä ystävä, tarpeeksi hyvä käymään koulua tai töitä.

Miettinyt myös, että miks kaikki muut pystyy käymään koulussa tai töissä virheettömästi ja miks kaikki muut on niin uskomattomia ystäviä ja niin ystävällisiä jatkuvasti.

Facebook ei kerro ystäväni kaikkea.

Vaikka mullakin näyttäis luistavan hyvin näitten koulujuttujen, parisuhteen ja asumisen suhteen, on mullakin ollu mutkia matkassa ja on joka päivä.

 

Käyn nyt SFI:tä, joka on ruotsinkielen opetusta ulkomaalaisille. Alussa olin tosi innoissaan ja olin joka päivä koulussa kirja naamassa, mutta niiinku joka ikinen asia mun elämässä, kiinnostus lopahtaa ja kouluun mennään vaan kun on pakko päästä läpi.

Missannu monta koulupäivää kun ei oo ollu kiinnostusta nousta ylös, tekosyitä löytyny vaikka mistä suunnasta...

Mut vaikka välillä tuntuu siltä, että vois vaan luovuttaa, niin silti ryhdistäydyn ja käyn kunnialla loppuun. Istunhan nytkin koulunpenkillä lounastauolla (siks en opiskele just tällä hetkellä) mutta esimerkiksi viime viikolla, olin koulussa vaan tiistaina. Meillä on siis koulua ma, ti ja ke. Joten ei mullakaan aina mee loistavasti. Nyt sit alotin puhtaalta pöydältä tän viikon ja aion käydä koko tän viikon koulussa ja töissä. Toivottavasti myös jatkossa joka päivä.

 

Niin ja töissäkin rakastan käydä. Mukavia ihmisiä, kivoja tehtäviä, saa leipoa ja ommella. Mutta olin viime viikollakin vaan perjantain töissä, kun pitäis olla torstaina ja perjantaina. En vaan vaivautunut nousemaan sängystä. Niin ja työpäivän aikanakin sitä laskee tunteja millon pääsis jo kotiin, vaikka ei siellä kotonakaan mitään ihmeellisempää tekemistä oo. En vaan välillä löydä puhtia tehdä asioita loppuun. Mutta välillä on pakko. Perjantaina olin vähän kipeänä töissä ja juuri ja juuri jaksoin tehdä mitään ja mietin koko ajan miten pääsisin pälkähästä ja voisin mennä kotiin lepäämään, vaikka pomo näki että oon kipeä, en silti lähtenyt mihinkään tai pyytänyt lupaa lähteä kotiin. Mä ryhdistäydyin ja pysyin viime tinkaan asti.

 

Vaikka kuinka haluan uskoa, että oon täydellinen ystävä ja haluan olla. Ei voi kaikkia miellyttää, parhaat ystävät voivat silti kinastella, tapella, olla pitkään riidoissa, tehdä paskat jne. Kokemusta on.. mutta mulla on onneksi ollut niin hyvä tuuri, että mun 13 vuotta paras ystävä on jaksanut mulle antaa anteeks lukemattomat kerrat ja ollaan taas oltu kun mitään ei olis tapahtunut. Ja ei mekään niin täydellisiä olla, että nähtäis joka päivä (ehkä just siks kun oon 1000km päässä hänestä) tai edes juteltais joka päivä. Kauhean monella on se käsitys et paras ystävä on se joka menee vaan jääkaapille kylässä, haukkuu sua läskiks, sanoo suoraan asiat ja just näitä mitä best friends quateis kuvaillaan. Paras ystävä voi myös olla hyväkäytöksinen... tottakai omaa pientä huumorilla haukkumista on jokasella, mutta ei kaikilla, eikä se tee ihmisistä parhaita ystäviä. Paras ystävä on se, kenen kanssa sulla on hauskinta, kehen voit luottaa ja ketä rakastat eniten koko sydämmestäsi.

 

Se mitä ilkeeseen tulee, voi varmaan jokanen kokemukseltaan kertoa, että oon aika ajoin todella ilkeä. Oon iso persoona, mulla on vahvat mielipiteet, jotka usein eroaa muiden mielipiteistä, enkä hirveesti pidä niitä itelläni. Tän takia moni siis ei todellakaan tykkää musta. Voisin jopa sanoa, että vihaa. Sain siitä osani kesällä 2011 kun mun facebookkiin murtauduttiin ja mulle soiteltiin uhkapuheluita nonstoppina. Mutta väitän, että oon todella ystävällinen, hyväksyvä ja ymmärtäväinen ihminen, vaikka välillä jotkin asiat mietityttävät ja ärsyttävät kun en ymmärrä. Niinkun jokasella, on mullakin ollut mun ongelma jaksot, jolloin oon purkanu vihaani viattomiin ihmisiin. Voin väittää että moni on myös syyllistyny samaan ja miettinyt jälkeenpäin, että on muka paha ihminen. Näin ei kuitenkaan ole, ihminen on erehtyväinen ja tekee virheitä, ainoa mitä voi tehdä on pyytää anteeksi ja toivoa, että ihmiset antaa sulle uuden mahdollisuuden. Joskus sen mahdollisuuden eteen on tehtävä töitäkin. Tiedän pari ihmistä, jotka ei sietänyt mua pari vuotta sitten ollenkaan, mutta nyt voivat puhua kanssani ihan järkevästikin. Että ilmeisesti jotkut on huomanneet miten olen joka päivä sisäistänyt palan itseäni, hyväksyny huonot puoleni ja korjannut itsetuntoani.

Parisuhdekin lyö välillä monia esteitä matkaan. Itkuja itketty väärinkäsitysten takia tai mielipiteiden eroavaisuuksien syystä. Aina pitää silti osaa erottaa terveellisen ja epäterveellisen riitelyn ero. Jos ne ei johda mihinkään ja niistä ei parisuhde muuta kun muutu pahemmaksi, ei se ole terveellistä. Jos toinen myös erehtyy manipuloimaan (joka on nuoremmilla tosi hankala oivaltaa ajoissa) on siihen pantava välittömästi loppu ja pelastettava itsensä. Alistaminen on myös todella sairasta. Joten erota pari pientä palveluksen pyyntöä ja jatkuva patistelu. On eri asia tehdä itse omasta tahdostaan palveluksia. Kusipääkin on vähän nuoremmille todella vaikea spotata, kun ulkonäkö sokaisee. Kun vanhemmaksi tulee, huomaa, että se mitä ihmisellä on sisällä on niin paljon tärkeämpää kuin se miltä ulkoa näyttää. Tottakai pitää tuntea vetovoimaa mielitiettyä kohtaan, eihän kukaan voi vaan luonteeseen ihastua... Mutta onneksi ei ole mitään lakikirjaa siitä kuka on hyvännäköinen ja kuka ei vaan jokasella on oma miesmaku. Muista myös, että sinä et ole mikään tuomitsemaan toisen elämänkumppania ulkonäön perusteella. Onneksi kumminkin kaikkea sitä pientä ja harvasta riitelyä seuraa ne lukemattomat ihanat hetket. Loppujen lopuksi huomaan sen, että oon löytänyt sen mulle täydellisen miehen. Ja toivon, että jokainen muukin sen vielä löytää, jotka ei siihen pisteeseen ole vielä päässyt.

Asunnon löytäminen jo Helsingissä oli todella vaikeaa! 3 vuotta hain taukoomatta aivan kaikkialta, etsivän nuorisotyöntekijänkin kanssa lukemattomista yrityksistä huolimatta olin silti asunnoton ja puoliksi kadulla.
Nyt asun mummon luona Pajalassa ja näyttäisi siltä, että elokuussa asutaan varmasti Haparandassa, mutta mitään ei ole vielä paperilla. Kullan pitää löytää työpaikka kyseiseltä paikkakunnalta, että saataisiin varmemmin asunto. Mutta toivo ja usko on kova. Jospa se rakkauskin tässä auttais....

 

Joten sinä joka tätä luet, et ole huono ihminen, paska ystävä, paska koulussa tai töissä. Olet vain ihminen, joka sisäistää itseään ja oppii virheistään. Jotkut virheet vaan toistuu toisia enemmän ja niistä sitten oppii kaksinkerroin enemmän.

Älä jatka enää yhtäkään päivääsi uskoen, että olet yhtääkään huonompi kun se laiha täydellinen iphonella peilikuvia itsestään ottava täydellinen tyttö, jota aina kadehdit facebookissa. Olet sinä ja se on sussa parhainta!

Miss Suomi -kilpailun tarkoitus kuollut?

Mietin pitkään tekisinkö tän merkinnän vai en, mut mun on vaan pakko saada tää asia itestäni ulos ja jos ei muualle niin blogiin. Ne lukee ketä kiinnostaa.

Ihan ekana, ennen kun alotan haluan ilmottaa, että en todellakaan ole rasisti ja rakastan kaikennäköisiä/laisia ihmisiä!

 

Mutta...

 

Mitä tapahtui Miss Suomi kilpailulle?

Sen tarkoitus joskus aikoinaan oli kuvastaa kauneutta suomalaisessa naisessa. Ja kertoa minkälainen suomalainen nainen on luonteeltaan ja ulkonäöltään.

Tiedän, että Suomi on monikansalainen maa ja siellä syntyneet ulkomaalaiset/puoliksi ulkomaalaiset ovat SUOMALAISIA. En todellakaan kiellä sitä, mutta... eikö Miss Suomen pitäisi voittaa semmonen nainen, joka kuvaa alunperin suomalaista ulkonäöltään olevaa naista? Sitä vaaleaa (perustylsän) näköistä suomalaisnaista.

 

Mitä on tälle perinteelle tapahtunut? Haluun vaan sen tietää, miksi ei perussuomalaisella naisella ole enää mitään mahdollisuuksia voittaa?

 

Rakastan Sara Chafakia ulkonäöltään, luonteelta en voi sanoa, kun en tunne. Ja olen ilonen hänen puolestaan voitosta viime vuonna. Mutta mielestäni voitto olisi kuulunut Sabrina Särkälle. Hän kuvasti suomalaista kauneutta täydellisesti.

 

Samaa mieltä olisin vaikka olisi kyseessä Miss Afrikka, en mä olisi halunnut nähdä vaaleeta naista voitonkruunu päässään. Koska sen pitää voittaa se nainen, joka kuvastaa sitä maata.

 

Anteeks kauheesti jos nyt vihaatte mua, mut tää on mun mielipide.

maanisdepressio, kärsimätön, perfektionisti?

Musta tuntuu, että mulla on joku ihme ongelma.

Yhtäkkiä saatan olla tosi innoissani jostain ja tehä kaikkeni sen eteen ja yhtäkkiä kiinnostus lopahtaa kokonaa. Tai kun joku on helppoa niin se on kivaa ja kun tulee ongelmia/mutkia matkaan tai kyseinen asia menee haastavammaks, tunnen ahdistusta ja saatan olla vähät välittämättä. Tää on estäny mua pitämästä joitain kouluja/töitä yllä.

 

Oon myös tosi kärsimätön ja kaikki pitää tapahtua nyt ja tässä. Esim me ollaan alettu hakemaan sitä kämppää Haparandasta ja tänään soitettiin sinne ja ne sano, että pitäis olla töitä Haparandassa, että sais varmemmin asunnon. No kulta alko ettiä töitä ja kun löys sopivan niin ei hakenu siihen, kun pitää tehdä eka CV ja nyt stressaan siitä kun toinen pelaa eikä tee CV:tä. Oonko hullu tai jotain? Elokuuhun on vielä monta kuukautta aikaa! Miten pystyn ottaa vaan rennosti jos kaikki on vielä puoli tiessään!

 

Tunnistan myös perfektionistin itessäni ja en oo koskaan tyytyväinen siihen mitä teen! Oon saanu mun kaikki koulutehtävät valmiiks ja ostanu kaiken tarvittavan niitä varten, ainoostaan päättötodistus puuttuu joka raastaa mun hermoja! Puuskutan kun ylikuuma teepannu eteenpäin, enkä osaa ottaa rauhallisesti tai olla tyytyväinen töihin mitkä on jo alunperin tehty niin hyvin kun oon vaan osannu.

 

Oon joskus jättänyt kaikki asiat aina viime tippaan tai kokonaan tekemättä, mutta oon sen saanu karsittua pois. Esimerkiksi, olin aina myöhässä tai kiireessä unohtanut kaiken kotiin. Tein parannuksen sammuttamalla tietokoneen tuntia ennen ja pistämällä kaikki valmiiksi lähtöä varten ja vaikka vaan istunut mummon kanssa rupattelemassa tai vaihtanut vaatteet. Ja jos olen saanut jotain tehtäväks, esimerkiksi pitää siivota huone tai kissanhiekkalaatikko, olen sen tehnyt sillä sekunnilla (jos on siis ylimääränen tunti löytynyt huoneen siivoomiseen) Tai sillon kun sain nämä esitehtävät kouluihin niin alotin heti kun sain vaan hommattua vapaata ja inspiroivan ympäristön.

 

Mutta en osaa korjata näitä kolmea ongelmaa? Terapia/psykologikin on kallista ja Ruotsia en osaa niin paljon, että ymmärtäisin istua siellä kuuntelemassa lääketiedetermejä ruotsinkielellä...

 

Jumissa.

 

Hyvää torstaita teillekkin, Sara.

Rakas Veljeni

Kun sä synnyit, teit mun maailmasta kirkkaamman.

Päätin myös tehdä sun maailmasta yhä kirkkaamman.

Viattomuus silmissä, hymy joka kirkasti koko mun elämän.

Ensiaskeleista ensisanoihin, kasvoit silmissä.

Tarve pitää sut turvassa, suojella pahalta maailmalta.

Otit musta tuen ja turvan.

Pidit mua esikuvana.

Olit ylpeä siitä, että sait kutsua mua isosiskoksesi.

Olin ja olen vieläkin ylpeä siitä, että olet mun pikkuveli.

Vuodet vieri ja susta tuli vanhempi.

Et ollut enää vauva,

mutta mulle olit silti vielä se viaton sinisilmäinen pieni olento, joka katsoi mua hymyillen babysitteristään.

Se välillä ilkeäkurinen puupalikoita korissaan kantava riiviö, joka aamusin heitti minua palikalla otsaan.

Arpi siitä muistona.

Se pieni koulupoika, joka innokkaana aina kertoi mulle tapahtumia koulupäivältä.

Joka halusi aina seurata minne ikinä meninkään.

Telkkaria katsoen, silitin sut pääsi sylissäni uneen.

Katsoin niihin viattomiin kasvoihin ja hymyilin.

Et koskaan vastustellut haleja.

Vasta myöhemmin vanhemmuuttasi aina työnsit pois.

Ymmärsin, koska olit jo iso poika.

Silti rakastin sinua.

Nyt on aikaa mennyt.

Sinusta on kasvanut jo niin iso poika, että et tarvitse enää isosiskoasi.

Silti se sattuu, että suljit mut pois maailmastasi.

Halusin sua vaan rakastaa, en vahingoittaa tai häiritä.

Välillä itkien muistelen sitä aikaa kun tarvitsit mua.

Mietin, että olisi pitänyt arvostaa enemmän sitä aikaa,

koska nyt et enää minua halua.

Olen vain epäonnistunut häpeäpilkku sun ajatuksissas.

Mutta mä odotan.

Odotan sitä päivää, kun taas mua tarvitset.

Teen elämän tehtäväkseni sen, että olisit taas ylpeä musta.

Olisit taas ylpeä kutsumaan mua isosiskoksesi.

Ehkä vielä joskus näen sen pilkkeen silmäkulmassa,

ehkä vielä joskus saan sut hymyilemään.

Tiedä se, että en ikinä lakkaa odottamasta.

Siihen asti, kärsin tuomioni, otan vastaan kaiken paskan.

Koska tiedän, että lopussa mun odotus palkitaan.

Sä vielä tarvitset sun siskosi elämääsi.

Ja kun se päivä tulee, oveni on auki.

Sinun tarvitsee vain avata se.

 

Särkyneellä sydämmellä, siskosi.

Huumeet ei ole ruusuilla tanssimista! Osa 2

Eilen alotin kertomaan yhtä vaikeimmista jaksoista elämässäni.

Kerroin siis siitä kuinka mun paniikkihäiriö/lääkeriippuvuus helvetti alkoi.

Jäin siis kesään 2010. Tulin takasin Helsinkiin ja jatkoin taas elämääni normaalisti. Dokasin välillä kavereitten kanssa, vietin muuten vain aikaa ulkona ja perheen kanssa. Aloin miettimään, että missä viipyy mun menkat. Ei ollu tullu maaliskuun jälkeen. Kerroin huolenaiheesta äitille ja se tietty tapansa mukaan hermostui huolella, että oon raskaana. Heti ensikättelyssä soitin seuraavana aamuna terveyskeskukseen ja varasin ajan. Menin minulle varattuna päivänä ja kellon aikana terkkarille ja jätin pissanäytteen labraan. Sanottiin, että viikon sisällä tulis tulokset. Odottelin niitä hermona, mutta jotenkin olin varma, että en voi olla raskaana, koska ei mulla ollu mitään pahoinvointia tai mitään. Ainoostaan menkat oli päättäny olla tulematta.

No sinä yhtenä aamuna, muistan hyvin kirjottaneeni päiväkirjaan huolenaiheestani ja sinä hetkenä mun puhelin soi ja lääkäri ilmoitti tuloksista; Positiivinen.

Olin raskaana.

En muista tunteneeni sisälläni minkäännäkösiä tunteita, en surua, iloa tai edes vihaa. Olin turta. Äiti painotti vaan aborttia ja itse tiesin, että en todellakaan halua olla yks niistä yksinhuoltaja mutseista kontulassa, joka työntelee vahinkolastaan rattaissa ku kaverit dokaa. Joten valinta oli suht helppo, halusin abortin. Joten siinä puhelussa kun lääkäri sanoi minun olleen jo 8 viikolla raskaana, että mun pitäis tehä päätös alle viikossa. Oli vastaukseni siinä samassa puhelussa, että haluan abortin. Seuraavaksi olikin naisten klinikalle soitto ja ajanvaraus.

Päivää ennen minun tapaamistani naistenklinikalla, muistan nukkumaanmeno aikaan ajatelleeni, että jos päättäisinkin toisin. Jos sittenkin pitäisin lapsen. Siitä tulis aika varmasti kehitysvammanen tai saisin aika nopeesti keskenmenon, koska ennen kun tiesin, että olin raskaana, dokasin ja käytin lääkkeitä väärin, jopa polttelinkin sen aikana. Joten mietin, miten raskaus ei keskeytynyt, että jos sen olikin tarkoitus syntyä. Mutta lopulta taas päädyin siihen, että en todellakaan ole valmis. Ei ollut penniäkään rahaa, ei asuntoa (koska mutsi ei olis antanu mun asua sen luona jos olisin päättänyt sen pitää), ei töitä eikä yhtikäs mitään. Joten päätös oli helppo. Vaikka olen herkkä ja ylitunteellinen, en tuntenut minkäänäkösiä "äitivaistoja" sikiötä kohtaan, minua ei haitannut yhtään se ajatus, että "tapan lapsen", koska tosissaan, se oli siinä vaiheessa vasta sikiö, joka ei muista ees eläneensä.

Tuli se päivä kun menin abortin tekemään loppuun.

Olin jo perjantaipäivänä käynyt siellä ottamassa esilääkkeen, koska koitin lääkkeellistä, vaikka olinkin jo viikolla 11 raskaana, vaadin saada kokeilla lääkkeillä, koska en inhoa mitään muuta enemmän kun nukuttamista, joten vastustin imukaavintaa! Joten se päivä kun piti mennä suorittamaan abortti loppuun, oli maanantai. Aamulla piti kotona ottaa burana ja panacod, jonka hoitaja oli antanu mulle perjantaina mukaan, että maanantaina ennen klinikalle tuloa voin ne ottaa. Istuin jo yhdeksän maissa klinikalla ja mun ihana tukikaksikko oli mun seurana. En tuntenut vielä mitään erikoista. Istuttiin telkkarin ääressä ja laitoin vauva tulossa -ohjelman neloselta pyörimään. Okei, toi oli kyl niin hauska ja ironinen sinä hetkenä ja on vieläkin tosta päivästä se hauska osa. Toinen tukikaksikostani vaan tokas "salee katot vauva tulossa -ohjelmaa ku ollaan aborttiklinikalla" Takanamme siis oli muitakin naisia, jotka olivat käymässä samaa prosessia läpi. En oo tunteeton, mut telkusta ei tullu oikeesti mitään muuta. Ja muhun se ei vaikuttanu oikeen mitenkään, enkä vieläkään tiedä miks.

No myöhemmin mulla alko tuleen kipuja ja pyysin lisää porepanacodia hoitajalta. Ei hellittäny. Lopulta oli pakko mennä vuoteeseen ja koittaa saada kipua heltymään. Lopulta siinä 11 aikaan olin syönyt 4 porepanacodia, 1 buranan ja hoitaja joutu pistää pakaraan nestemäisen kipulääkkeen siihen päälle, koska mikään ei tuntunu auttavan. Lopulta nukahdin ja heräsin siihen kun tukikaksikkoni tuli muistuttamaan lounaasta. Nousin ylös ja koitin kävellä, mutta tosissaan niin monen kipulääkkeen vaikutuksen alasena, jalat oli makaroonia ja jokanen raaja turta. Tukikaksikkoni joutu kantamaan tarjottimeni ja syöttämään mua, koska jopa haarukka tuntu liian painavalta kädessä.

Meille sanottiin sisään tultaessam että jos pitää tehdä tarpeita niin semmoseen pieneen astiaan piti mennä istumaan, siltä varalta, jos "osia" sikiöstä tulee ulos. No syömisen jälkeen musta tuntu siltä, että jotain sieltä yrittää kyllä tulla ulos, toinen tukikaksikostani auttoi minut vessaan (olin siis vieläkin aika pöhnässä lääkkeistä). Istuin "astialle" ja ulos muljahti kokonainen sikiö... Oli kyllä häröintä mitä mulle on ikinä tapahtunu. Sitä tunnetta kun se sieltä tuli ei voi ees kuvailla. Nousin ylös ja vannon, että mä näin kädet, jalat, kropan ja pään... Onneks olin niin lääkkeissä, että en löytänyt muuta tunteen tarvetta kun nauraa. Koska olisin varmaan selvänä ollut aivan shokissa, koska tukeni oli ainakin.

Muistikuvia tuon tapahtuman jälkeen ei ole vähään aikaan. Seuraava mitä muistan, on hoitaja, joka tulee mun huoneeseen illalla ja ilmottaa, että kaikki muu on tullut onnistuneesti ulos, paitsi osa istukasta. Jouduin siis jäämään yöksi ja aamulla imukaavintaan...

Just se mitä eniten pelkäsin.

Aamulla herätessäni sain rauhottavaks Diapamin. Tapaus minua ennen oli leikkaussalissa ja jouduin odottamaan. Se tapaus venyi niin pitkäksi, että kun oli mun vuoro, diapamin vaikutus oli jo loppunut ja olin taas yhtä pelokas kun peura ajovaloissa. Kaikki tapahtu niin nopeesti, muistan vaan juuri ennen tajuttomaksi menoa kyyneleen valuvan poskeltani.

Heräsin suu kuivana minulle tuntemattomasta huoneesta. Hoitaja kysyi, onko kaikki kunnossa ja, että leikkaus meni hyvin. Minut vietiin huoneeseeni, jossa minua odotti lappu, jonka tukikaksikkoni oli kirjottanut. He olivat lähteneet sinä aikana kun olin nukutustilassa. Ymmärrettävästi oli väsyneitä, mutta sinä hetkenä olin aivan riekaleina. En tiennyt johtuiko se siitä, että alitajuisesti tajusin juuri tehneeni abortin, mutta aloin itkeä, koska tunsin olevani yksin. Istuin ikkunalaudalla, katsoen kaikkea mitä ulkona tapahtui ja odotin siinä samalla mutsin tuloa. Kaikki oli niin nopeasti ohi. Ja pääsin taas jatkamaan elämääni. Tällä kertaa oikeasti normaalisti, ilman yllätyksiä.

 

Sen jälkeen olen tyhmänä mennyt aina välillä kokeilemaan taas onko vaikutus sama, eli ottanut yhden tai kaksi hatsia kannabiksesta. Mutta viimesin kerta OIKEASTI oli kesä 2012. Jospa nyt tää tyhmä pää oppis olla koskematta muuhun kun alkoholiin ja tupakkaan. Vaikka nekään mitään hyviä tapoja ole, mutta mielummin ne kun huumeet.

 

Kun mietin taaksepäin sitä Vaasan reissua. En tajua miten annoin sen ihmisen kohdella mua niin julmasti ja miten en vaan lähtenyt. Tiedän kyllä tasan tarkkaan vastauksen. Mutta mulla oli niin monta mahdollisuutta vaan pakata kamat ja lähteä. Ehkä halusin vaan uskoa, että se ihminen ei ole oikeasti mikään paha. Sain niin monet kerrat kuulla, kuinka tyrkytän itteäni sen kavereille, kuinka oon huora, pelle, jakorasia, huomionhakunen, tyhmä ja ne lukemattomat kerrat kun olin tehnyt taas jotain väärin, mutta mun piti ite miettiä mitä oon tehnyt väärin. Lopulta kun hänellä oli bileet kotonaan, jouduin istua möllöttää sen huoneessa, koska en osannut käyttäytyä ja hän ei halunnut hävetä mua kavereidensa kanssa. Ja joskus kun en ollut tiskannut sain kauheat huudot, myös sillon kun käytiin kaupassa ja piti päättää mitä syödään, jos kysymys suuntautu mulle niin auta armias jos sanoin "en tiedä". Lopulta se hirviö sai mitä halus, olin sulkeutunu, pelokas, hiljanen ja tein ja sanoin juuri sen mitä hän käski. Yhtenä iltana hän oli pelottavan hiljanen. Katse tappava, vastaukset vihasia. En tiennyt miksi. Mutta ajattelin automaattisesti, että olin tehnyt jotain. Sanoin meneväni kauppaan ja meninkin hänen äitinsä luokse. Onneksi muistin reitin. Päästin hänen luonaan vaan itkua ulos ja kerroin, että hän oli vihanen mutta en tiennyt miksi. Mulla ei oo hajuakaan, miten sain idean mennä hänen luokseen, mutta löysin kuitenkin itseni hänen oven takaa. Tietenkin hänen äitinsä soitti hälle ja sain sen raivohullun niskaani. Koskaan se ei lyöny mua, mutta voin vannoa, jos olisin ollut siellä yhtään pitempään, olis musta löytyny mustelma jos toinenkin.

 

Lopulta, olen ilonen siitä, että olen tässä. Että tajusin kerätä rohkeutta lähteä sieltä.

Kiitos teille lukemisesta ja toivottavasti teette oikeen valinnan huumeiden kannalta.



Huumeet ei ole ruusuilla tanssimista! Osa 1

Ihmiset polttaa tupakkaa/kannabista yms paskaa, juo alkoholia, käyttää muita huumeita tai laiminlyö muuten vaan terveyttään.

Se mitä ihmiset ei ajattele, on seuraukset.

Alkoholismi, nikotiiniriippuvuus, sivuvaikutukset (mielenterveys), fyysiset riippuvuus oireet. Sanon ihan tähän alkuun, että en leiki viisasta tai ole mikään täydellinen, poltan myös ite tupakkaa, juon alkoholia (tosin en enää niin paljon tai useasti), olen kokeillut pari kertaa kannabista, mutta muusta olen pysynyt poissa, joten en voi puhua kovimpien huumeiden sivuvaikutuksista/seurauksista/kokemuksista.

Kerron teille pienen esimerkin siitä, miten tää "hauskapito" voikin yhtäkkiä muuttua helvetiksi. Aivan normaalina aurinkoisena kesäpäivänä vuonna 2009.

Oli ostettu porukassa kannabista (nimiä en sano) ja löydettiin jalkapallokenttä, jossa oli hiljainen metsänreunus ja kivi jonka päällä istua. Tai siis kiviä. Tämä oli varmaan toinen tai kolmas kerta kun kokeilin, edellisillä kerroilla tunsin hauskan pöhnän ja ekalla en mitään. Joten ajattelin tänkin kerran olevan taas joku hauska kokemus. Olin jo pari hatsia ottanut itse kyhätystä bongista ja olin valmistautunut toiseen. En tuntenut vielä mitään, mutta nyt kun siinä imastiin viimesiä, istuin hetken kivellä ja nousin ylös. Silmämunat tuntu siltä että ne yrittäis hyppää pois naamasta. Joka paikassa tuntu siltä, että jokin on vialla. Mieleni sano, että tää on tässä, loppu tuli. Kaikki ympärilläni vähättelivät asiaa tai nauroivat mulle. Joka ei todellakaan helpottanut asiaa. Odotin vaan koko vaikutuksen ohi menemistä. Minuutit tuntui tunneilta, muistan vaan joidenkin yrittävän auttaa mua, mutta en erottanut kasvoja. Loppu olikin aika tyhjää. En muista muuta kun, että jonkin tunnin kuluttua mussutin sipsejä ja katoin telkkaria.

Sen yön jälkeen. Kaikki muuttui.

Heräsin vähän väliä kesken unien yöllä siihen, että en saanut henkeä. Päässä tuntui keveältä ja raskaalta samaan aikaan. Tätä jatkui pari yötä. Sitten se meni ohi. Tai ainakin luulin niin.

Parin kuukauden päästä, syysloman aikaan. Kaikki nukkui, itse yritin saada unta. Kunnes yhtäkkiä huomasin, että en saa oikeasti henkeä, yritin haukkoa ja haukkoa, mutta mikään vartalossani ei tuntunut toimivan. Muistan vaan ryntääväni äitini huoneeseen itkien ja apua huutaen. Äiti pelästyi niin, että soitti ambulanssin. Jonkin ajan päästä havahduin, itkuni oli laantumassa, en vieläkään tuntenut saavani henkeä. Koirani nuoli naamasta ja yritti lohduttaa. Aika mateli etanan vauhtia. Ambulanssin valot näkyivät kasikerrokseen saakka. Myöhemmin kuului ovikellon ääni, äiti päästi kaksi aivan tuntematonta valkotakkista sisään. Olin siirtänyt itseni lattialta sohvalle, vieläkin shokissa. Mutta rauhottuneena tajusin mitä ympärilläni tapahtui. Huomasin toisen niistä miehistä olevan todella komea... Aloin hävetä, mutta samalla en osannut edes ajatella koko asiaa. Halusin vaan tietää onko kaikki kunnossa. Muistan sen komeemman laittavan sormeeni sykkeenmittaajan. Syke oli normaali. Mutta kun hän kurottautui käteeni ottamaan laitetta pois. Syke hyppäsi aika ison askeleen. Ei mitenkään huolestuttavasta syystä, mutta tosiaan just siks koska se oli vaan niin hyvännäkönen... No he ottivat verensokerin ja olivat jatkamassa matkaa. Kunnes tunsin taas sen olotilan tulevan. He rauhoittelivat minua ja sanoivat, että minulla on vaan paniikkikohtaus. Se yö oli yksi kauheimmista, mun koko elämässä.

Sen yön jälkeen mikään ei todellakaan ollut enää samoin. Kävin tämän kohtauksen läpi sen yön jälkeen... joka ikinen yö. Lokakuusta aivan vuoden 2010 tammi-helmikuulle, kunnes tajusin, että tämä ei voi jatkua näin. Hankkiuduin lääkärille ja he antoivat minulle välittömästi cipralexit käyttöön. En ensiksi uskaltanut alkaa syömään niitä, koska olin vieläkin siinä pelkotilassa kaikkea vastaan, pelkäsin yöllä kuolevani jos suljen silmät, pelkäsin jopa särkylääkkeen räjäyttävän mahalaukkuni. En edes juonut alkoholia, koska pelkäsin sen tappavan minut. Mutta nimeltä mainitsemattomalta taholta, jolta olin saanut tukea koko "sairauden" alkamispäivästä lähtien vakuutti, että se on ainut mikä mua auttaa. Hän sai minut suostuteltua, että alottaisin lääkkeet mahdollisimman pian, että voin jatkaa elämääni taas normaalisti eteenpäin.

Ensimmäinen ilta lääkkeen oton jälkeen. Kohtaukseni ja oireeni vahvistuivat, niinkuin lääkäri oli minulle sanonut, että näin voi parina ekana päivänä käydä, mutta se helpottuu kun elimistö tottuu apuun. Toisena lääkkeenotto päivänä oloni oli niin kamala, että jouduttiin mennä sairaalaan asti, keskellä yötä. Sain Diapam -nimisen tabletin avukseni ja tottakai olin todella yhteistyöhaluton, koska olin siinä tilassa, että lääkkeet tappaa minut. Mutta lääkäri sai vakuuteltua minun ottavan puolikkaan ja laittoi toisen puolikkaan mukaan. Oloni oli välittömästi parempi. Aivan kuin koko sairautta ei olisi koskaan ollutkaan. Sen illan jälkeen, en ollut koskaan tuntenut oloani paremmaksi. Nukuin yöt, en pelännyt mitään, oloni oli täydellinen. Mutta menin liian pitkälle....

Halusin tuntea sen rennon olon yhä uudelleen, päädyin todella huonoihin paikkoihin liian suuren alkoholimäärän kanssa. Pääsin käsiksi taas näihin Diapameihin. En nyt kerro tässä turvallisuuteni vuoksi miten. Mutta suomalaisia ne ei ollut. Tai edes laillisia. Yhtenä päivänä sitten soitin kaverilleni, jonka tiesin aina olevan mukanani juomassa. Ja me juotiin (hävettää myöntää) kampin iglun lähettyvillä, koska ulkona oli kylmä. Alkoholi loppui ja Diapamit tuli kuvioihin. Sinä iltana meni koko levyllinen... Long story short. Oltiin kännissä kahen tuntemattoman jätkän kanssa 4 päivää putkeen. Lopulta itse päädyin "rakastuneena" Vaasaan. Isoin virhe mitä oon varmaan koskaan tehnyt. Ensimmäiset viikot oli aivan mahtavia, eri kaupunki, uusia ihmisiä, uusia kokemuksia. Mutta kaikki muuttui. Todellinen kannabisriippuvaisen luonne tuli esille.

Kuten moni tietää, olen todella ystävällinen ja sosiaalinen jos pidän ihmisistä. Tulen äärimmäisen hyvin jätkien kanssa toimeen. Tämähän ei käynyt päinsä. Ennen pitkään huomasin joutuvani tulilinjalle jokaisessa asiassa, epäiltynä jokaisesta liikkeestä. Pelkäsin henkeni edestä. Hän ei halunnut lopulta olla missään tekemisissä kanssani. Mutta ei myöskään halunnut, että "isken" hänen kavereitaan, vaikka olin vain ystävällinen ja sosiaalinen minäni. Luulin todella, että en selviä kotiin elävänä. Yhtenäkin iltana olin valmis viiltämään ranteeni auki ja kuihtumaan siihen lattialle. Kukaan ei koskaan olisi saanut tietää, kuinka tyhmästi olin tehnyt. Kukaan ei koskaan olisi saanut tietää, että edes olin siellä. Niin kauheaksi mun elämä meni siellä "asuessani". Sitä on todella vaikea selittää ja punoa sanoiksi, minkälainen hän oli ja miksi tunsin oloni lopulta niin mitättömäksi ja surkeaksi.

Manipuloivat narsistit.

Pysykää erossa näistä ihmisistä. Pelottavan vakuuttavia väitteidensä kanssa ja pääsevät todella luikertelevasti heikomman ihmisen alitajuntaan ja saavat uhrinsa vakuuttumaan siitä, että he ovat pahoja ihmisiä.

Tasan kuukausi ja viikko. Istuin junassa takasin Helsinkiin. Taisin jopa itkeä ilosta, että olen vihdoin menossa takasin omaan elämääni. Ja ihmiset vieläkin haluavat mut niiden elämään.

Viimesen Diapamin olen sinä kesänä 2010 ottanut ja sen jälkeen olen ollut kuivilla. Tiedän, että se ei ollut mikään kokaiini tai heroiini, mutta olen todella kiitollinen siitä, että olen niistä pysynyt erossa siitä lähtien. Not gonna lie, on ollu tiukkaa ja on välillä ollut niin kauhea olo, että olisin vaan halunnut olon helpotusta Diapameista. Mutta en sortunut.

Ja jos toi kokemus ei olis ollut jo tarpeeksi rankka...

 

Huomenna saatte kuulla loput tästä jaksosta elämääni.

Mitä jos kaikki olisi toisin?

Mietin tässä koulussa istuessani kaikkee sitä mitä jätin aikoinaan kesken, et missä olisin ja millanen mun elämä olis jos olisin tehny kaiken loppuun asti.

 

Mulla olis koulutus, paljon positiivisia työkokemuksia, mulla olis vielä mun rakas koira, monet ystävät jne. Mut mä en olis tässä jotain virheistäni oppineena, korkeen kivisen tien tallomana, jos olisin jotain tehnyt toisin.

 

Ainoa asia mitä kadun, että en koskaan keskittynyt mun maalaamiseen, piirtämiseen tai kirjottamiseen... Niin monia kirjoja, novelleja yms alotin, mutta kaikki kesken, puoli tiessään tai kateissa.

 

Katon tonne ulos, näkee jo asfalttia aika urakalla ja tuoksuukin kevät. Miten ihanaa olis olla nyt jollain kesämökillä ilman nettiä... pelkkä word pad, mielikuvitus ja ympäristö inspiraationa. Saisin jotain aikaseks, koska aina sen pienen hetken kun netistä, leffoista, sarjoista ja peleistä suljen mieleni ja keskityn mun inspikseen saan aika paljon aikaa. Ei musta silti mikään hyvä kirjailija koskaan tulis, koska mulla ei oo sitä kärsivällisyyttä tehdä asiat rauhassa... hyvä että blogissakaan jaksan kauaa yhtä asiaa käsitellä kun hyppään jo seuraavaan.

 

Mut olis silti kiva kattoa mitä saisin aikaan jos en olis sosiaalisen netin häiritsemänä...

 

Mukavaa tiistaipäivää kaikille!

 

Sara

Tuomitseminen

     (kopioitu suoraan arkistoistani, silti oma kirjottama)  Jokainen ihminen tuomitsee jonkun toisen ihmisen. Joko mielessään, päin naamaa tai kaverilleen. Kysymys kuuluu kellä siihen on oikeus alunperinkään?

Jokainen ihminen saa toki ajatella itsekseen mitä haluaa, kunhan ei niitä julki tuodakseen loukkaisi muita. Tuntuu kun joka ikisellä olisi jotain pahaa sanottavaa mitä ikinä teetkään. Ihan sama miten pukeudut, minkäväriseksi hiuksesi värjäät tai kuinka hyvässä kunnossa kroppasi on. Valitettavasti joillakin ihmisillä on niin huono itsetunto että pitää toisia lähteä morkkaamaan ja saada paha mieli aikaseksi. Itse myös myönnän syyllistyneeni moiseen. Tosin sillon olin nuorempi ja aina sillon tällöin ja todella harvoin siihen vieläkin alennun. Mutta itse tiedostan omistavani huonon itsetunnon, jonka eteen teen töitä joka päivä.

Ihmiset usein taistelevat muiden ihmisten musiikkimausta, miksei voi vain kuunnella omaa musiikkia ja antaa muiden kuunnella omaa? Kovin riitelyn aihe on Justin Bieber. Itse tykkään hänen musiikista ja muutenkin ihmisestä. Ihmiset tuomitsevat hänet vaan sen takia, koska on "noloa" tykkää Justinista ja siitä että hän kun 15 vuotiaana on laulajana tullut julki, että hänellä on tytön ääni. Ei ole vissiin ihmiset tajunnu että poika on 15 vuotias, joka on normaalia että hänellä ei ole äänenmurrosta. Kun taas jotkut aikuiset miehet jotka ovat laulajia niin niillä on vieläkin kimeä tytön ääni. Nyt kun Justin on 18 niin on löydetty muita syitä miksi vihata, eli koskaan ei ole ollut mitään järkevää syytä. On paljon muitakin asioita joista tulee makuasia kiistelyitä mutta tämä nyt oli vain esimerkki.

Pieni tuomitseminen on vielä harmitonta, mutta entäs sitten kun se alkaa käymään teoiksi?

Ihmiset pysähtelevät autonsa kanssa huutaakseen toista ihmistä huoraksi ja näyttääkseen keskaria, käymällä fyysisesti kiinni ilman syytä kun ei uhri kiinnitä huomiota huutelijoihin, ilkeetä mulkoilua, uhkailua, pilapuheluita, porukalla henkisesti hyökkäilyä, nauramista päin naamaa...

Tunnen suurta vihaa tämmösiä ihmisiä kohtaan mutta edelleen en itsekään ole täydellinen. En silti ikinä tekisi mitään tuommoista! En koskaan arvostele toisen ulkonäköä hänelle päin naamaa tai netissä suoraan hänelle suunnattuna, koska kukaan ei mitään ulkonäöllensä voi (paitsi meikkaamiseen, vaatettyyliin ja hiustyyliin kohdistettuna) mutta se ei silti oikeuta ketään tuomitsemaan niitä ihmisten tekemiä valintoja.

Ylipainoinen ihminen ei myöskään ansaitse kenenkään tuomitsemista. Tiedän omista henkilökohtasista kokemuksista, että se sattuu. Vaikka en ole mielestäni läski, olen silti lihonut 15kiloa siitä mitä olin joskus 16 vuotiaana, tosin sillon olin ihan nälkiintyneen näkönen eikä se ollut terveellisen näköistä. Mutta tämmöinen tää maailma nykyään on, jos et ole nälkiintyneen mallin näkönen oot sillon läski ja normaalikokoinen/painoinen ihminen on läski. Miksi niin vääristynyt kuva? Media. Ja kuinka se aivopesee ihmisiä. Tämän vuoksi myös anoreksia ja bulimia tilastot ovat kasvaneet. Ja se on yksin teidän ihmisten ja median vika. Suvaitsevaisuus on niin harvassa nykyään.

Musiikista vielä sen verran. Ihmisten mielestä paskaa musiikkia on se mikä pääsee radioon ja mistä tulee "massamusiikkia". Onko koskaan tultu ajatelleeksi että sitä kuuntelee niin moni ihminen, koska se on oikeesti hyvää musiikkia? Aina ei ole sanoilla merkitystä, vai tanssitteko te klubeilla biisin sanojen tahdissa? Ja kaikista naurettavinta että ihmiset luokitellaan tietynlaisiksi vaan sen takia että he kuuntelevat tätä musiikkia. Se mitä musiikkia kuuntelee ei välttämättä aina kerro minkälainen se ihminen on.

Varakkaammat ihmiset. Voivatko niiden lapset sille mitään? He eivät voi päättää vanhempiansa tuloja ja millaisia taloja tai autoja he ostavat. Jos joku muu on tehnyt niska limassa töitä sen eteen että on varaa revitellä niin miksi se pitää tuomita ja sanoa että "syntynyt kultalusikka suussa"? Taas puhuu kateellisuus. Jos vanhemmilla on varaa ostaa lapsilleen asioita, niin mitä väärää siinä on? Kunhan muistaa opettaa niille oikean ja väärän ja koulutuksen tärkeyden niin en näe siinä mitään väärää. Ja miksi niiden pitäisi miettiä miltä muista tuntuu joka kerta kun he ostavat jotain uutta ja näyttävää. Jos kerran niin ketuttaa niin menkää itse tekemään niska limassa töitä asioiden eteen, se on mahdollista ellei laiskuus tule väliin.

Toisten tiedottomuus. Toiset tietää aina enemmän kuin toiset ja kaikki eri osa-alueista. Joten on turha lähteä toisille nauramaan jos ei aina tiedä kaikkea. Ei ole väärin tai noloa kysyä asioista joista ei tiedä, on väärin ja noloa lähteä mollaamaan ja nauramaan sille ketä kysyy. Miksei voi aina vaan vastata suoraan kun joku kysyy? Miksi pitää aina käydä vaikeimman kautta hakemassa vastausta? Eihän kohta kukaan uskalla koskaan kysyä mitään? Esimerkiksi seksuaalisuudesta ja ehkäsystä. Mitä tapahtuisi jos kukaan ei enää uskaltaisi kysyä? Sukupuolitaudit ja vahinkoraskaudet lisääntyisivät ja sitten syytetään niitä ketkä niitä saa. Tosin itsehän se niiden vika on jos ne päättää pitää lapsen kun tulee raskaaksi.

Asia kanssa mitä en ymmärrä, on toisten raskaaksi tuleminen nuorena. Miksi sitä pitää tuomita jos haluaa pitää elävän olennon eikä sitä tappaa? Itse olen tehnyt abortin 19 vuotiaana ja siitä mua on paljon tuomittu, eli koskaan ei ole hyvä? Itse tein sen päätöksen, koska en halunnut tuoda pientä elävää olentoa mun rikkinäiseen elämään, enkä myöskään halua vahinkolasta. Haluan elämääni suunnitellun lapsen, jolle voin kertoa aina uudelleen ja uudelleen sen tarinan miten paljon häntä suunnittelin niinkuin mun omat vanhemmat ovat mulle kertoneet. Sitä mä haluan mun tulevalle/tuleville lapsille! Mutta en silti tuomitse niitä ihmisiä ketkä haluaa pitää vahingossa tulleet raskaudet, eikä pitäis kenenkään muunkaan. Tai niitä raskauksia mitä suunnitellaan nuorena, niitäkään vastaan ei pitäis olla kenelläkään mitään sanottavaa. Ei kyllä mene päiviä ohi kun en muka ajattelis minkälainen olis mun lapsi, olisko se tyttö vai poika? mun näkönen? minkä ikänen se nyt olis? Mutta sit taas muistan kuinka pilalle mun elämä olis mennyt ja mstä kaikesta olisin jäänyt paitsi jos olisin sen pitänyt, ja sit taas unohdan sen kokonaan.

Joten tykkäs joku sitten punasesta ja toinen vaikka verkkosukkiksista, mitä me olemme tuomitsemaan? Katsele omaa elämääsi ja tuomitse vaikka sitä, jos jotain pitää tuomita!



Askel lähempänä unelmaa

Tulin tänne Pajalaan ettiikseni uutta elämää, jättääkseni kaiken paskan taakse. No niin ei aluks ihan menny... jatkoin sitä ryyppäämistä ja sekoilemista samaa kaavaa myöten, ainoostaa et en juonu ku viikonloppusin. Ihastuin täydelliseen kusipäähän. Tyhmänä juoksin ku koiranpentu perässä.

 

Kunnes yks ilta baarissa säntäsin ulos tupakalle kun vitutti (jokin asia mitä en nyt muista) ja huomasin kolme jätkää siinä ulkona kans, en muista miten mut alettiin juttelemaan ja naurettiin.

Huomasin niistä yhden, tummasilmäsen, aivan uskomattoman lumoavat silmät, tosi hurmaava hymy ja sen olemus... näin siitä heti, että se on kiltti, huomaavainen ja hyvä ihminen.

Tajusin myös olla leikkimättä sen kanssa, koska se ei vaikuttanu semmoselta joka pystyis yhenillan leikkeihin. Päätin kuitenkin sinä iltana tutustua siihen paremmin.

 

Sen jälkeen kun menin aina viikonloppusin baariin, huomasin sen aina. Kerran jopa pyys mut istumaan sen pöytään. Juteltiin niitä näitä, koitin silti pitää etäisyyttä, etten mee askelta pidemmälle. En ollut tarpeeks hyvä sille, ajattelin. Mä vaan sekotan sen mun ongelmiin jos mä lähestyn yhtään enempää.

 

Alettiin juttelemaan yks ilta facebookissa... Sen illan jälkeen ei oo menny päivääkään jollon ei oltais juteltu, se vaan klikkas heti. Kummatkin vaan niin ujoja. Se alko käymää meil, joskus oli jopa yötäkin.

 

Asiat johti toiseen ja yhtäkkiä me oltiinkin aika kiedottu toisiimme. Ongelma oli vaan, että se ei ollut valmis parisuhteeseen, koska ei halunnut enää tulla satutetuks. Olihan se eronnu 2 viikkoa ennen ku nähtiin niin tyttöystävästään.

 

Loppujen lopuks, kaikkien maailman väärinkäsitysten jälkeen ja monien tunnemyrskyjen jälkeen, huomasin että me oltiin nukuttu meillä jo 3 viikkoa.

 

Ystävänpäivänä annoin sille kortin. Koska halusin näyttää miten paljon välitän. Se oli kaikkien aikojen paras päivä mitä mulla on koskaan ollut. Sinä päivänä päätettiin, että ollaan virallisesti yhessä ja tässä me vielä ollaan, oon rakastanut. Ei mitään teinipissis puppylovee, vaan ihan aidosti rakastunut. En oo koskaan rakastanut ketään näin paljon.

 

Se ties mun suunnitelmista muuttaa Haaparantaa ja alottaa koulu Torniossa, halushan se itekkin täältä pois niin sano, että haluu tulla mun mukaan. Ja niin me pistettiin meidän tulevaisuuden suunnitelmat yhteen.

 

Ekaks koulu täällä ja työharjottelu loppuun, sitten tuleekin se kirje et onko hyväksytty vai ei. Toivon todellakin että on, no sitten jos on niin alkaa asunnon metsästys Haaparannasta.

 

Tiiän mitä ajattelette jo nyt, et on liian aikasta muuttaa yhteen. Mut me ollaan oikeesti ku palapelin palaset yhessä. Ja jos viel on asiat hyvin sillon kesän jälkeen ja muutetaan yhteen niin en nää siinä mitään pahaa jos on tunnettu jo siihen mennessä 8-9 kuukautta.

 

No nyt kuitenkin tänään sain ensimmäisen tunteen siitä, että oon askeleen lähempänä unelmaa, koska tein ensimmäisen tason kokeet ja jos läpäsen niin kakkostasolle. Mitä nopeemmin läpäsen kaikki tasot, sitä nopeemmin valmistun ja sitä nopeemmin pääsen täältä pois.

 

Nyt onkin sitten meno Pajalan kunnan talolle ja katsomaan mun luokkalaisten esitystä ja sitten kotiin. Tiedä vielä mitä tekis mut kotiin kuitenkin :)

 

Hyvää pääsiäistä kaikille!

What I used to be

Mulla oli toiveita, haaveita, unelmia.

Pelkoja.

 

Joskus toiveet, haaveet, unelmat ja pelot muuttuvat.

7-vuotiaasta asti halusin olla kampaaja. Aloin tekemään ite hiuksia 14-vuotiaana, tosin aika kehnosti (sitä ennen lapsena nuken päälle) Huomasin kuitenkin, että ymmärsin hiuksen rakennetta tosi hyvin, ilman minkäännäköstä opiskelua.

vielä 9. luokalla pidin unelmastani kiinni, mutta paha rakkaus tuli tielle, koulu meni huonosti...

Kumminkin käänsin kelkkani ajoissa ja suoritin 11 pakettia että pääsin koulun läpi. No niillä arvosanoilla kyllä mihinkään päässy niin menin 10. luokalle ja siellä menikin hyvin, ekassa jaksossa 8 keskiarvo.

Vielä tänäkin päivänä kadun, että mokasin koko jutun... Lopetin koulun käymisen, en totellu vanhempia, oikkuilin (olinhan 16-vuotias teini)

Jouduin joulukuussa lappiin, Kolariin. Faijan luokse.

 

Sain aikaa ajatella, pistää asiat tärkeysjärjestyksee. Kesällä 2008 palasin Helsinkiin alottamaan alusta, mutta 17-vuotiaana teininä, ryyppääminen puistoissa kiinnosti enemmän.. Niimpä mutsillakin meni taas kestäminen yli ja seuraavaks olinkin Tutkalla.

 

Käyttäydyin jonkin aikaa, mutta ekana lomaviikonloppuna otin hatkat ja tulin takas kyl viikonlopun loputtua.

Tapasin jätkän, hyvin manipuloivan, helvetin hyvän esittäjän, joka vei musta kaiken sen hyvän mitä mussa oli jäljellä, kunnes musta ei ollu hyväks ollenkaan, ykskään mies ei merkinny mulle mitään, tein mitä halusin, leikin toisten tunteilla kun ne olis ollu nukkeja jotka voi vaan viskata pois kun ei enää kiinnosta leikkiä.

 

Erehdyksissäni, satutin todella hyvää ihmistä. Kadun tänäkin päivänä satuttavani ja pitäväni itsestään selvyytenä sitä ainoata hyvää ihmistä mun elämässä. Lopulta tajusin, että en voi enää satuttaa ihmisiä näin, että tulis itelle parempi olo.

No ajan myötä huomasinkin, että ei mulla ole ketään jäljellä, pari hyvää ystävää jotka on ollut mulla ennen kun muutuin.

Kaikki vihas mua. Syystäki.

 

Itsekäs, ilkeä, hyväkskäyttäjä, manipuloiva, helvetin hyvä valehtelija...

Joitakin noita piirteitä musta vielä löytyy, ei ne ihan noin vaan lähe. Mut halusin tän jakaa teille, koska haluun et näätte etten oo pelkästään näitä, koska oon huomannu et moni ihminen pitää mua pelkästään tämmösenä, joka ei tunne mua. Mut oon oikeesti pohjimmiltani hyväsydäminen, auttava ja teen kaikkeni niitten ihmisten vuoks joita rakastan!

 

Harva on mua ees vihasena nähny, ja haluun sen niin pysyvän. Koska mä en epäile hetkeäkään satuttavani niitä jotka mun läheisiä satuttaa.

 

Te voitte puhua musta paskaa niin paljon kun haluutte, mut mä tiiän ite mikä mä oon ja mulle tärkeintä on se että mulle läheiset ja rakkaat ihmiset tietää kuka mä oikeesti oon.

 

Vaikka mulle tärkein ihminen ei puhukkaan mulle enää, ei halua olla mun kanssa missään tekemisissä (vaikka en oo mitään tehny) mä silti rakastan sitä koko sydämestäni ja ootan vaikka koko ikäni että oltas taas veli ja sisko.

Jokanen päivä on mulle tuskaa...

Vietän välillä aikaa muistellen sitä, kuinka sä olit musta niin ylpeä, vauvana sanoit ensimmäisten sanojen joukossa mun nimen, kuinka olit riippuvainen musta, tarvitsit mua, kerroit mulle aina sun päivästä se toivon pilke silmäkulmassa.

 

Nyt mä ootan, samalla teen elämästäni parempaa että voit olla musta taas ylpeä ja että voit taas olla ylpeä siitä että voit kutsua mua siskokses, koska mä oon todella ylpeä että saan sanoa, että oot mun veli...

 

 



Homous ja pedofilia

Okei horot, homot, kaikenkarvaset elukat ynnä muut! Tehään tää nyt alussa selväks, olen siis biseksuaali eli en ole homofobikko!

 

Törmäsin sivustoon "Ei homoavioliitolle" tai jotain vastaavaa, en nyt muista kun sen hävitin vahingossa. Mutta kerkesin lukemaan pari kommenttia ja tajusin siinä hetkessä miks koko sivu edes on perustettu ja miks ihmiset inhoo homoja!

 

KOSKA TE VITTU TUNGETTE SITÄ HOMOUTTANNE TOISTEN NAAMAAN!

 

Jokaisella pitäis saada olla oma mielipide, ja jos joku ei tykkää homoista, ei ole siinä sillon mitään mitä sinä yli-innokas homoista on pakko pitää -idiootti voit tehdä, muuta kun viisaana jatkaa elämääs hyväksyen sen että jotkut ei siitä yksinkertaisesti tykkää!

 

Valitatte, että jokaisella pitää saada olla oikeus elää elämäänsä sellaisena kun ne haluu ja ite ootte ku jehovan todistajia oven takana pyhän veden kans, toisin sanoen käännyttämässä homonvastaisia ihmisiä.

 

Luin myös että pedofiliasta on ihmisillä täysin VÄÄRÄ käsitys. Rakkaus on rakkautta eikö? Niinhän te väitätte? (ja ku puhuttelen "te" sanalla tarkotan niitä yli-innokkaita homoista on pakko pitää -idiootteja)

Homo on seksuaalinen suuntautuminen ja Pedofilia on seksuaalinen suuntautuminen, joten se ei eroa mitenkään, suuntautuminen vaan erinlainen. JA ÄLKÄÄ KÄSITTÄKÖ VÄÄRIN, EN HYVÄKSY LASTEN HYVÄKSIKÄYTTÖÄ! Ja nyt päästään kohtaan jonka kopsasin suoraan wikipediasta

 

"Pedofilia (kr. παιδοφιλία < παῖς 'lapsi' + φιλία 'rakkaus') eli lapsikohteinen seksuaalihäiriö^[1] on parafilia (ICD-10: F65.4), jossa pedofiiliksi kutsutun yksilön seksuaalinen suuntautuminen kohdistuu seksuaalisesti kehittymättömiin lapsiin. Osalla pedofiileistä seksuaalinen suuntautuminen voi kohdistua kuitenkin myös muun ikäisiin ja ikätovereihin. Arkikielessä ja joukkotiedotusvälineissä pedofilialla tarkoitetaan monesti seksuaalisen suuntautumisen sijasta lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, vaikkakin kyseessä on kaksi eri asiaa. Sana pedofiili on tullut puhekieleen 1990-luvulla; sitä ennen puhuttiin usein namusedistä.^[2]

Pedofiliasta erillisiä käsitteitä ovat efebofilia ja hebefilia, jotka tarkoittavat seksuaalista kiinnostusta murrosikäisiin, seksuaalisesti kypsyneisiin nuoriin."

Ja tämän pitäisi nyt valaista jokaikistä YIHOPP -idioottia EDES VÄHÄN!

 

No... Sitten päästään termiin Homofoobikko. Joka ei aina ole sitä, että syrjii homoseksuaaleja!

Jotkut vaan joko pelkäävät erinlaisuutta (ei mikään ihme) tai sitten, lainaten iltalehden foorumin vastausta aiheesta:

 

"Se on kumma, että ihminen ei saa olla homovastainen. Olen 100% hetero, en kaappihomo, en homofoobikko tms. En ole nähnyt unia, jossa minua lykitään perseeseen, enkä ole koskaan ollut yleisessä vessassa tuijottamassa ventovieraiden munia.

Minulla on työkavereina homoja/lesboja, enkä pidä heistä. Työajan ulkopuolella en halua mitään kontakteja heihin. Homot/lesbot ovat mielestäni erittäin labiileja ja taipuvaisia " draamaan ", sekä heidän pitää saada " erikoiskohtelua ". Nämä gaypridet, sateenkaariliput, homomusa Michael Jacksonista George Michaeliin lähinnä huvittaa.Haavistonkin selitys vaalien jälkeen on jo valmiina: " minua ei valittu, koska olen homo " ! I´m the only gay in this village !

summasummarum: antakaa myös eriävien mielipiteiden kukkia, koska kaikki eivät ole kiinostuneita anaalileikeistä."

 

Joten, pistäen tämän koko aiheen yhteen pakettiin ja että ihmiset ymmärtäis mitä yritän sanoa: en ole homofoobikko, homovastainen tms. vaan täysin biseksuaali IHMINEN. En vain näe tarvetta tunkea sitä pakosti joka paikkaan tai yritä syrjiä niitä ketkä siitä ei tykkää, kiitos ja kuittaus!

 

Tulkaa oven taakse jos on ongelma

 



Oma henkilökohtanen velkahelvetti

Miettikää tunne, avaatte joka päivä kirjeitä sergialta, klarnalta, kelalta ja ties keltä, ja jokasessa "viimenen muistutus"

Kaikki haluaa sulta rahaa jota sulla ei ole, se pienikin raha mitä saat tuhlaat ku oisit miljonääri, vaan siks et tarviit kivoja juttuja sun elämääs, meikkejä, vaatteita, laukkuja, kenkiä...

Mietit, kyllä ne hoituu joskus, ei stressiä, kunhan on kivoja tavaroita, uusin puhelin, hiukset just kampaajalta (okei ne oli synttärilahjoja.. eikä lumia 800 uusin oo)

Vihellät elämääs eteenpäin ku voisit jotenki välttää kaiken sen velan joka vaan kasvaa?

 

No.. tervetuloa mun elämään, joka nyt on siinä velkahelvetti osuudessa.

 

Tässä kohtaa pitää alottaa alusta, että jokanen tietää/osaa ymmärtää koko tilanteen.

 

Oli helmikuun tienoota, vuos 2012. Asia meni hienosti, ainaki luulin. Aloin käymää kuntosalii ja söin terveellisemmin.

Yhtenä päivänä (auttavan käden avustuksella) sain tietää olevani täysin oikeutettu saamaan sossusta rahaa, koska olin asunnoton, pidin kirjat postissa, sain täyden summan. Kun sinä aamuna aukasin OP:n nettipankin, silmieni edessä vilkku isoin summa mitä olin koskaan saanut, 900e.

Arvatkaa vaan odottelinko hetkeäkään neljän seinän sisällä, olin varmaan alle tunnin sisällä itiksessä tuhlaamassa rahoja kaikkeen mahdolliseen mitä multa puuttu sillon.

 

Tuli päivä jolloin olin huomannut, että se 900e ei ikuisesti kestä, laskuja maksamatta, parinen satanen vielä tilillä.. ehkä.

Yhen laskun jouduin jättää maksamatta, koska ei vaan yksinkertaisesti rahat riittäny.

 

Oli taas tyhjä olo.

 

Olin pitkään luvannut itselleni, että en KOSKAAN sorru pikavippiin, että pysyn mielummin köyhänä, mutta kun on tottunut siihen että on monena päivänä rahaa, se on koukuttavaa, varsinkin materialistille/shoppaajaholistille. En siis tiiä oonko shoppaajaholisti, mutta materialismia multa löytyy kaikille jakaa.

Miten vain... Päädyin kirjottamaan googleen pikavippi. Osumia tuli monia, en tarkalleen muista miten paljon, mutta risicum oli se ensimmäinen firma.

 

Se tunne. Kun näki taas 3 numeroisia numeroita nettipankissansa, ei mennyt kauaa kun olin taas ulkona, ostamassa, tuhlaamassa, elämässä kun miljonääri.

 

En muista myöskään kuinka monta kertaa tein tämän, mutta kuulin, että jos on nopea niin voi ottaa toisesti firmasta ja kannattaa ottaa iso summa, no sen päivän muistankin hyvin...

500e lähti, firmaa en muista, mutta laukkuja, kenkiä, vaatteita... taidan muistaa jopa aurinkohatun, semmosen v*tunmoisen sombreron näkösen yms. lähti mukaan. Muistan myös että istuin terassilla, juomassa lonkeroa ja tais siinä bissekin tulla kitattua, no kuitenkin, valehtelin eräälle ystävälle faijan antaneen mulle rahaa.

 

Sen jälkeen joinkin sen pari päivää putkeen...

 

Harvalle kerroin, eniten huolissaan oleville valehtelin.

"Ei mulla hätää oo, kaikki on täysin kontrollissa"

 

Tuli se päivä mikä kaikille muillekkin velkakierteessä oleville, ei laskuja maksettuna, ei enempää vippejä.

Pakko saada rahaa.

 

Aika pimeenä se et mitä tein et saisin rahaa, mut muistan että sossusta tuli taas se 900e ja se oli kesän pintaa, ennen sitä siis olin menettänyt tän ystävän kenen luona asuin, särjin sydämmen kun lautasen seinään, seurauksena: en saanut mun kamoja, kaikkia niitä mitä olin ostanut, MONIEN satojen eurojen edestä. Ei ole mulla tänäkään päivänä.

 

Enivei, sillä 900e ostettiin mulle kokonaan uus vaatekaappi ja varmaan puolet meni paskaruokaan ja alkoholiin... ja rakkauteen, joka kusi silmään ku rahat loppu.

 

Koko kesä jotenki sumeena, mut taidettiin käydä pariin otteeseen tallinnassa.

No jossain vaiheessa päätin taas ryhdistäytyy... ja mitä kävi, yks yö kummin luona, seuraavana päivänä oliki viikonloppu ja juomista.

Se sitten jatku monia päiviä...

Tuli taas 900e sossusta, kurkusta alas ja kodittomana myös hotelleihin.

 

Juotiin varmaan pari viikkoo putkeen ennen ku tajusin vaan lähtee, kotiin.

Sinä aamuna kun talsin kotiin, menin kaupan kautta ostamassa niillä pienillä hippusilla mitä oli jäljellä niin ruokaa.

Taisin mennä muuten seuraavana päivänä, tai ainakin parin päivän sisällä juomaan pari hassua (6 kaljaa) kavereitten kans. Se oli se ilta kun pääsyin siihen tulokseen, et en selvii jos jään tänne.

 

Ilta alko mukavasti, oli hauskaa ja kalja maistu hyvälle taas parin päivän tauon jälkeen. No.. kuitenkin parisen jälkeen ne sitten hiipu loppumistaan, sai sitten joku ajatuksen lähtee stoneen (baariin) Sielläkin meni parit ja alko olemaan sen verran tuubelissa... ja päätin lähtee kaverille, kun sillä oli kämppä tyhjänä, otin taksin ja jäin oottaan oven taakse.

Taisin sammua, koska muistan havahtaneeni puhelimen sointiin, faija.

No muistikuvia siitä puhelusta ei oo, muistan vaan parin tunnin päästä soittaneeni taksin ja kyydin keskustaan. Halusin pois helsingistä, heti.

Snägäri oli eka etappi, jono niin pitkä et tuli tutustuttuu ihmisiinki siinä samassa. Muistan pienen "tappelun" poikasen siinä juna-aseman sisällä (kun vihdoin sinne pääsin) sen yhen jätkän joka tuli mun seuraks snägärijonosta ja jonku psyko muijan välil. Olin siinä vaiheessa jo niin loppuun kulunu, et päätin vaa soittaa aamu kuudelt mutsille toivoen et se on jo heränny et pääsen nukkuu pariks tunniks ennen ku lähen illalla pois täältä...

No, olin matkalla, se oli siinä, enään tarvi saada rahat lippuun ja olin melkeen loppusuoralla, faijalta sain massit.

 

Tänä päivänäkään en oo tota päätöstä katunu, ja kohta puol vuotta täällä virunu. Löytäny elämänsä rakkauden, työharjottelupaikan koulun ohella ja päässy taas tähän "normaali"arkeen.

 

Voi kuinka oon taas väärässä... kirjeet kun ne ei vaan tuu koskaan loppumaan, edes käräjiltä.

Korot kasvaa, lisää maksuja kerääntyy... tili näyttää joka kuukausi nollaa, paitsi nyt. Se tunne kun sai rehellistä rahaa, vaikka se onkin sen 1420 kruunua, eli noin päälle 100e. Se kaikki menee tän paskan pois maksamiseen, se "ilmanen" hauska minkä valitsin vuos sitten on nyt mun henkilökohtanen ja koko loppuelämän haamuava helvetti.

 

Olet kuullut tän monesti, mutta et tarpeeksi, ÄLÄ KOSKE PIKAVIPPEIHIN!

 

 

 



Ihminen ja sen inhimillisyys

Jos mietit parhainta ystävääsi, jos olet siis niin onnekas että omistat sellaisen, voin  luvata, mieleesi tulee joskus ne kaikki vastoinkäymiset, riidat, sovinnot ja kaikki mitä hän teki väärin. Mutta jos pysähdyt miettimään, ja ajattelet lausetta, virheet on täysin inhimillistä, on se totta. Mieti vaikka alkuaikoinaan miten ihmiset käyttäytyivät, jokanen täysin omamiehensä, itsekkäitä, ahneita, pettureita... Koska ihmisen luonteeseen ja sen piirteeseen kuuluu ja on aina kuulunut pitää huolen omasta itsestään, mieti vaikka nisäkkäitä (joita olemme myös itse) ei niitten elämässä tiedetä sanaa paras ystävä, uskollisuus, luottamus tms.

On siis täysin ymmärrettävää, että ihminen tekee virheitä, koska ihminen on alkukantaisesti itsekäs paska.

Mutta kuka keksi nämä piirteet ihmiselle? Että on pakko olla uskollinen, on pakko olla epäitsekäs, rehellinen...

Jokanen teistä ihmisistä on joskus ajatellut pahaa toisesta, nauranut joko seläntakana tai itsekseen jonkun epäonnelle, ainakin ajatellut itsekkäästi! esim. olet löytänyt lompakon maasta, tottakai jos olet niin hyvä kun väität, annat lompakon omistajalleen, mutta ET voi väittää etteikö ajatus rahojen viemisestä olisi kiehtonut? Ja nyt ajattelet, että olet paha ihminen tämän takia, eikö?

Lyhyesti, et, olet vaan nisäkäs, se brutaalisin, inhottavin laji, ihminen.

 

Jokanen meistä myös pyrkii pyyhkimään onnenpaskasta persettään toisten naamaan aina mahdollisuuden tullen.

 

Ja jos mietit, olet itsekin tehnyt joskus joitain virheitä, vaikka et välttämättä olisi halunnut loukata ihmistä, jota se ehkäpä loukkasi, ajattelit vain itseäsi.

 

Nisäkäs on myös luotu parittelemaan (eri lajit eri syystä) monen eri naaraan kanssa, joten on myös ymmärrettävää jos mies ei pysty edes ajattelemaan vain yhtä naista.

 

Nisäkkäistä naaraat ovat aikojen alusta olleet alistettuja (tietenkin taas ei koske kaikkia lajeja). Ihminen on yksi näistä lajeista, joilla on vahvoja tunteita ja mielipiteitä, joten luonnollisesti naiset lopulta päätti nousta sieltä tossun alta...

 

Jokainen mies voi myös samaistua kun sanon, että jotkut VÄHÄN liikaa.

 

Mutta, ole ihminen, koita olla satuttamatta toisia, muista sanoa kiitos, ole hyvä ja anteeksi ja jatka elämääsi.

 

Kiitos.