Take on life

Olen ennen ollut hyvä tukahduttamaan tunteeni, niin etten häiritse niillä muita... mutta jossain vaiheessa nekin vissiin kaikki patoutuu ja purkautuu. En halua ketään koskaan häiritä ongelmillani, koska en halua kuulla ainaista vinkumista siitä että mä angstaan. Mutta olen siis päättänyt hakea ammattiapua mun ongelmiin ja tähän henkiseen tilaan. Erinlaisia ajatuksia pyörii jatkuvasti päässä, yhtäkkiä tekee mieli lähteä takasin Tukholmaan faijan luokse, ku sen kans on aina kaikki vaan paljon paremmin. Se on yks ainuista ihmisistä jotka tietää tasan tarkkaan mitä käyn läpi ja millainen ihminen olen. Toisinaan taas en haluu tuottaa kaikille taas pettymystä kun lähtisin TAAS uuteen paikkaan, ja kuulis valitusta siitä kuinka en osaa pysyä yhdessä paikassa. Mutta mä oon onnellinen täällä, vaikka mummo valittaakin välillä. Itse asiassa paljon ja turhasta. Mut mä ymmärrän, se ei aina tajua tätä nykymaailmaa ja sitä suututtaa se. Koitan aina sitä mahdollisimman paljon auttaa, käyn kaupassa, siivoon jne. Oon myös monta kertaa ajatellut kuinka en malta odottaa sitä kun saa oman miehen, lapset ja pääsee siihen perhe-elämään että loppuu tää tyhjän toimittaminen. Sitten välillä taas kun meen juhlimaan niin oon taas erimieltä. Miten voin koskaan ees saada aivoliittoa, asuntoa tai mitään pysyvää jos koko ajan muutan mieltäni? Mihin se johtaa? Tyhjän toimittamiseen! Ja ihmiset ympärillä tuomitsee, kun ei tiedä alkuunkaan millasta on olla minä. Ja nyt vielä tämä viimenen tikki, josta en juuri haluis puhua. Mutta voin sen verran sanoa että sattuu, ärsyttää, vituttaa, raivostuttaa, itkettää ja masentaa tää tilanne. Vielä kun en voi oikeen tehdä mitään enää mikä auttais tätä tilannetta. Nyt siis vaan istunu tässä koko päivän sisällä miettimässä ratkasua, tyhjään. Joten olen siis päättänyt hakea apua. Onneks on olemassa faija, mummo ja Olivia. Ilman niitä en ois mitään tällä hetkellä!
Hyviä uutisia on se että valitsin tänään itelleni kissan. Lana tulee toivottavasti nopeasti kotiin! Tässä on pienokaisesta kuvia:

Ja kyllä, pienokainen on kilpikonnavärityksellinen, JUURI semmoinen minkä halusin!! Täydellinen. Omistajaa oon saanut aikavälein kiinni, että olen saanut sen varattua, tosin yhteydenpidossa on ollut ongelmia kun sähköpostit tulee viiveellä ja vääriä numeroita vahingossa annettu kummaltakin suunnalta ja luuriin ei ole kerennyt vastata, mutta toivottavasti huomenna selviää enemmän asioita. Hänen syntymänimensä on Samatha, mutta haluan nimen Lana, Jeffrey Campbellin kenkämalliston nimi. Ja tämä siksi koska Campbell on kaikkien aikojen paras kenkäsuunnittelija. Saan myös koiran, beaglen ja hänen nimensä Lita tulee myös Campbellin kenkämallistosta. Halusin että ne sopii yhteen. Tässä on kuvia Litasta:

 

Pikkunen tulee luokseni viikolla 45 ja maksaa hunajaa :D mutta onneksi vähän rotukoiraan nähden. Hänen syntymänimensä on Wilda, jota inhosin heti kun sen kuulin, kuulemma Ruotsissa suosittu tyttökoiran nimi, sano Olivia. Mutta siitä tulee kyllä Lita. Tiedän, sanoin sen jo.

 

Vielä pari asiaa ennen kun lopettelen.

 

Olen kyllä välillä tosi ihmeissäni jätkien käytöksestä. Kun oon tossa perjantai/lauantai välisenä yönä... okei se oli aamua! Niin jutellut yhden nimeltä mainitsemattoman pojan kanssa joka sattuu olemaan entinen ihastuskin, mutta niin ihanasti ku se sen taas tekikin niin sai mut taas ajattelemaan sitä non-stoppina.... Ja nyt se ei sit enää ookkaan samanlainen, hyvä että ees vastaa tai tulee puhumaan facebookissa ja tänäänkin joku toinen nainen (tyttö) laitto sydämen sen seinälle ja se tykkäs siitä, voi olla tietty mitä vaan mutta siinä vaiheessa huomasin et oon taas pakkomielteinen. Ja tässä olotilassa ei hyvä asia... Joten koitan nyt vaan jatkaa täällä elämistä parhaani mukaan ja toivottavasti unohdan sen.

 

Kuuntelin sinä yönä myös ihanan biisin, jota kuuntelin aina uudestaan ja uudestaan. Kuunnelkaa noi sanat, aivan uskomattomat. En saa tätä biisiä edes tunkemalla pois.

 

´                             

Tässä oli sitten tää päivitys. Purkasin kaikki pihalle ja helpotti vähän.

Sara