Ihmiset polttaa tupakkaa/kannabista yms paskaa, juo alkoholia, käyttää muita huumeita tai laiminlyö muuten vaan terveyttään.
Se mitä ihmiset ei ajattele, on seuraukset.
Alkoholismi, nikotiiniriippuvuus, sivuvaikutukset (mielenterveys), fyysiset riippuvuus oireet. Sanon ihan tähän alkuun, että en leiki viisasta tai ole mikään täydellinen, poltan myös ite tupakkaa, juon alkoholia (tosin en enää niin paljon tai useasti), olen kokeillut pari kertaa kannabista, mutta muusta olen pysynyt poissa, joten en voi puhua kovimpien huumeiden sivuvaikutuksista/seurauksista/kokemuksista.
Kerron teille pienen esimerkin siitä, miten tää "hauskapito" voikin yhtäkkiä muuttua helvetiksi. Aivan normaalina aurinkoisena kesäpäivänä vuonna 2009.
Oli ostettu porukassa kannabista (nimiä en sano) ja löydettiin jalkapallokenttä, jossa oli hiljainen metsänreunus ja kivi jonka päällä istua. Tai siis kiviä. Tämä oli varmaan toinen tai kolmas kerta kun kokeilin, edellisillä kerroilla tunsin hauskan pöhnän ja ekalla en mitään. Joten ajattelin tänkin kerran olevan taas joku hauska kokemus. Olin jo pari hatsia ottanut itse kyhätystä bongista ja olin valmistautunut toiseen. En tuntenut vielä mitään, mutta nyt kun siinä imastiin viimesiä, istuin hetken kivellä ja nousin ylös. Silmämunat tuntu siltä että ne yrittäis hyppää pois naamasta. Joka paikassa tuntu siltä, että jokin on vialla. Mieleni sano, että tää on tässä, loppu tuli. Kaikki ympärilläni vähättelivät asiaa tai nauroivat mulle. Joka ei todellakaan helpottanut asiaa. Odotin vaan koko vaikutuksen ohi menemistä. Minuutit tuntui tunneilta, muistan vaan joidenkin yrittävän auttaa mua, mutta en erottanut kasvoja. Loppu olikin aika tyhjää. En muista muuta kun, että jonkin tunnin kuluttua mussutin sipsejä ja katoin telkkaria.
Sen yön jälkeen. Kaikki muuttui.
Heräsin vähän väliä kesken unien yöllä siihen, että en saanut henkeä. Päässä tuntui keveältä ja raskaalta samaan aikaan. Tätä jatkui pari yötä. Sitten se meni ohi. Tai ainakin luulin niin.
Parin kuukauden päästä, syysloman aikaan. Kaikki nukkui, itse yritin saada unta. Kunnes yhtäkkiä huomasin, että en saa oikeasti henkeä, yritin haukkoa ja haukkoa, mutta mikään vartalossani ei tuntunut toimivan. Muistan vaan ryntääväni äitini huoneeseen itkien ja apua huutaen. Äiti pelästyi niin, että soitti ambulanssin. Jonkin ajan päästä havahduin, itkuni oli laantumassa, en vieläkään tuntenut saavani henkeä. Koirani nuoli naamasta ja yritti lohduttaa. Aika mateli etanan vauhtia. Ambulanssin valot näkyivät kasikerrokseen saakka. Myöhemmin kuului ovikellon ääni, äiti päästi kaksi aivan tuntematonta valkotakkista sisään. Olin siirtänyt itseni lattialta sohvalle, vieläkin shokissa. Mutta rauhottuneena tajusin mitä ympärilläni tapahtui. Huomasin toisen niistä miehistä olevan todella komea... Aloin hävetä, mutta samalla en osannut edes ajatella koko asiaa. Halusin vaan tietää onko kaikki kunnossa. Muistan sen komeemman laittavan sormeeni sykkeenmittaajan. Syke oli normaali. Mutta kun hän kurottautui käteeni ottamaan laitetta pois. Syke hyppäsi aika ison askeleen. Ei mitenkään huolestuttavasta syystä, mutta tosiaan just siks koska se oli vaan niin hyvännäkönen... No he ottivat verensokerin ja olivat jatkamassa matkaa. Kunnes tunsin taas sen olotilan tulevan. He rauhoittelivat minua ja sanoivat, että minulla on vaan paniikkikohtaus. Se yö oli yksi kauheimmista, mun koko elämässä.
Sen yön jälkeen mikään ei todellakaan ollut enää samoin. Kävin tämän kohtauksen läpi sen yön jälkeen... joka ikinen yö. Lokakuusta aivan vuoden 2010 tammi-helmikuulle, kunnes tajusin, että tämä ei voi jatkua näin. Hankkiuduin lääkärille ja he antoivat minulle välittömästi cipralexit käyttöön. En ensiksi uskaltanut alkaa syömään niitä, koska olin vieläkin siinä pelkotilassa kaikkea vastaan, pelkäsin yöllä kuolevani jos suljen silmät, pelkäsin jopa särkylääkkeen räjäyttävän mahalaukkuni. En edes juonut alkoholia, koska pelkäsin sen tappavan minut. Mutta nimeltä mainitsemattomalta taholta, jolta olin saanut tukea koko "sairauden" alkamispäivästä lähtien vakuutti, että se on ainut mikä mua auttaa. Hän sai minut suostuteltua, että alottaisin lääkkeet mahdollisimman pian, että voin jatkaa elämääni taas normaalisti eteenpäin.
Ensimmäinen ilta lääkkeen oton jälkeen. Kohtaukseni ja oireeni vahvistuivat, niinkuin lääkäri oli minulle sanonut, että näin voi parina ekana päivänä käydä, mutta se helpottuu kun elimistö tottuu apuun. Toisena lääkkeenotto päivänä oloni oli niin kamala, että jouduttiin mennä sairaalaan asti, keskellä yötä. Sain Diapam -nimisen tabletin avukseni ja tottakai olin todella yhteistyöhaluton, koska olin siinä tilassa, että lääkkeet tappaa minut. Mutta lääkäri sai vakuuteltua minun ottavan puolikkaan ja laittoi toisen puolikkaan mukaan. Oloni oli välittömästi parempi. Aivan kuin koko sairautta ei olisi koskaan ollutkaan. Sen illan jälkeen, en ollut koskaan tuntenut oloani paremmaksi. Nukuin yöt, en pelännyt mitään, oloni oli täydellinen. Mutta menin liian pitkälle....
Halusin tuntea sen rennon olon yhä uudelleen, päädyin todella huonoihin paikkoihin liian suuren alkoholimäärän kanssa. Pääsin käsiksi taas näihin Diapameihin. En nyt kerro tässä turvallisuuteni vuoksi miten. Mutta suomalaisia ne ei ollut. Tai edes laillisia. Yhtenä päivänä sitten soitin kaverilleni, jonka tiesin aina olevan mukanani juomassa. Ja me juotiin (hävettää myöntää) kampin iglun lähettyvillä, koska ulkona oli kylmä. Alkoholi loppui ja Diapamit tuli kuvioihin. Sinä iltana meni koko levyllinen... Long story short. Oltiin kännissä kahen tuntemattoman jätkän kanssa 4 päivää putkeen. Lopulta itse päädyin "rakastuneena" Vaasaan. Isoin virhe mitä oon varmaan koskaan tehnyt. Ensimmäiset viikot oli aivan mahtavia, eri kaupunki, uusia ihmisiä, uusia kokemuksia. Mutta kaikki muuttui. Todellinen kannabisriippuvaisen luonne tuli esille.
Kuten moni tietää, olen todella ystävällinen ja sosiaalinen jos pidän ihmisistä. Tulen äärimmäisen hyvin jätkien kanssa toimeen. Tämähän ei käynyt päinsä. Ennen pitkään huomasin joutuvani tulilinjalle jokaisessa asiassa, epäiltynä jokaisesta liikkeestä. Pelkäsin henkeni edestä. Hän ei halunnut lopulta olla missään tekemisissä kanssani. Mutta ei myöskään halunnut, että "isken" hänen kavereitaan, vaikka olin vain ystävällinen ja sosiaalinen minäni. Luulin todella, että en selviä kotiin elävänä. Yhtenäkin iltana olin valmis viiltämään ranteeni auki ja kuihtumaan siihen lattialle. Kukaan ei koskaan olisi saanut tietää, kuinka tyhmästi olin tehnyt. Kukaan ei koskaan olisi saanut tietää, että edes olin siellä. Niin kauheaksi mun elämä meni siellä "asuessani". Sitä on todella vaikea selittää ja punoa sanoiksi, minkälainen hän oli ja miksi tunsin oloni lopulta niin mitättömäksi ja surkeaksi.
Manipuloivat narsistit.
Pysykää erossa näistä ihmisistä. Pelottavan vakuuttavia väitteidensä kanssa ja pääsevät todella luikertelevasti heikomman ihmisen alitajuntaan ja saavat uhrinsa vakuuttumaan siitä, että he ovat pahoja ihmisiä.
Tasan kuukausi ja viikko. Istuin junassa takasin Helsinkiin. Taisin jopa itkeä ilosta, että olen vihdoin menossa takasin omaan elämääni. Ja ihmiset vieläkin haluavat mut niiden elämään.
Viimesen Diapamin olen sinä kesänä 2010 ottanut ja sen jälkeen olen ollut kuivilla. Tiedän, että se ei ollut mikään kokaiini tai heroiini, mutta olen todella kiitollinen siitä, että olen niistä pysynyt erossa siitä lähtien. Not gonna lie, on ollu tiukkaa ja on välillä ollut niin kauhea olo, että olisin vaan halunnut olon helpotusta Diapameista. Mutta en sortunut.
Ja jos toi kokemus ei olis ollut jo tarpeeksi rankka...
Huomenna saatte kuulla loput tästä jaksosta elämääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti