Huumeet ei ole ruusuilla tanssimista! Osa 2

Eilen alotin kertomaan yhtä vaikeimmista jaksoista elämässäni.

Kerroin siis siitä kuinka mun paniikkihäiriö/lääkeriippuvuus helvetti alkoi.

Jäin siis kesään 2010. Tulin takasin Helsinkiin ja jatkoin taas elämääni normaalisti. Dokasin välillä kavereitten kanssa, vietin muuten vain aikaa ulkona ja perheen kanssa. Aloin miettimään, että missä viipyy mun menkat. Ei ollu tullu maaliskuun jälkeen. Kerroin huolenaiheesta äitille ja se tietty tapansa mukaan hermostui huolella, että oon raskaana. Heti ensikättelyssä soitin seuraavana aamuna terveyskeskukseen ja varasin ajan. Menin minulle varattuna päivänä ja kellon aikana terkkarille ja jätin pissanäytteen labraan. Sanottiin, että viikon sisällä tulis tulokset. Odottelin niitä hermona, mutta jotenkin olin varma, että en voi olla raskaana, koska ei mulla ollu mitään pahoinvointia tai mitään. Ainoostaan menkat oli päättäny olla tulematta.

No sinä yhtenä aamuna, muistan hyvin kirjottaneeni päiväkirjaan huolenaiheestani ja sinä hetkenä mun puhelin soi ja lääkäri ilmoitti tuloksista; Positiivinen.

Olin raskaana.

En muista tunteneeni sisälläni minkäännäkösiä tunteita, en surua, iloa tai edes vihaa. Olin turta. Äiti painotti vaan aborttia ja itse tiesin, että en todellakaan halua olla yks niistä yksinhuoltaja mutseista kontulassa, joka työntelee vahinkolastaan rattaissa ku kaverit dokaa. Joten valinta oli suht helppo, halusin abortin. Joten siinä puhelussa kun lääkäri sanoi minun olleen jo 8 viikolla raskaana, että mun pitäis tehä päätös alle viikossa. Oli vastaukseni siinä samassa puhelussa, että haluan abortin. Seuraavaksi olikin naisten klinikalle soitto ja ajanvaraus.

Päivää ennen minun tapaamistani naistenklinikalla, muistan nukkumaanmeno aikaan ajatelleeni, että jos päättäisinkin toisin. Jos sittenkin pitäisin lapsen. Siitä tulis aika varmasti kehitysvammanen tai saisin aika nopeesti keskenmenon, koska ennen kun tiesin, että olin raskaana, dokasin ja käytin lääkkeitä väärin, jopa polttelinkin sen aikana. Joten mietin, miten raskaus ei keskeytynyt, että jos sen olikin tarkoitus syntyä. Mutta lopulta taas päädyin siihen, että en todellakaan ole valmis. Ei ollut penniäkään rahaa, ei asuntoa (koska mutsi ei olis antanu mun asua sen luona jos olisin päättänyt sen pitää), ei töitä eikä yhtikäs mitään. Joten päätös oli helppo. Vaikka olen herkkä ja ylitunteellinen, en tuntenut minkäänäkösiä "äitivaistoja" sikiötä kohtaan, minua ei haitannut yhtään se ajatus, että "tapan lapsen", koska tosissaan, se oli siinä vaiheessa vasta sikiö, joka ei muista ees eläneensä.

Tuli se päivä kun menin abortin tekemään loppuun.

Olin jo perjantaipäivänä käynyt siellä ottamassa esilääkkeen, koska koitin lääkkeellistä, vaikka olinkin jo viikolla 11 raskaana, vaadin saada kokeilla lääkkeillä, koska en inhoa mitään muuta enemmän kun nukuttamista, joten vastustin imukaavintaa! Joten se päivä kun piti mennä suorittamaan abortti loppuun, oli maanantai. Aamulla piti kotona ottaa burana ja panacod, jonka hoitaja oli antanu mulle perjantaina mukaan, että maanantaina ennen klinikalle tuloa voin ne ottaa. Istuin jo yhdeksän maissa klinikalla ja mun ihana tukikaksikko oli mun seurana. En tuntenut vielä mitään erikoista. Istuttiin telkkarin ääressä ja laitoin vauva tulossa -ohjelman neloselta pyörimään. Okei, toi oli kyl niin hauska ja ironinen sinä hetkenä ja on vieläkin tosta päivästä se hauska osa. Toinen tukikaksikostani vaan tokas "salee katot vauva tulossa -ohjelmaa ku ollaan aborttiklinikalla" Takanamme siis oli muitakin naisia, jotka olivat käymässä samaa prosessia läpi. En oo tunteeton, mut telkusta ei tullu oikeesti mitään muuta. Ja muhun se ei vaikuttanu oikeen mitenkään, enkä vieläkään tiedä miks.

No myöhemmin mulla alko tuleen kipuja ja pyysin lisää porepanacodia hoitajalta. Ei hellittäny. Lopulta oli pakko mennä vuoteeseen ja koittaa saada kipua heltymään. Lopulta siinä 11 aikaan olin syönyt 4 porepanacodia, 1 buranan ja hoitaja joutu pistää pakaraan nestemäisen kipulääkkeen siihen päälle, koska mikään ei tuntunu auttavan. Lopulta nukahdin ja heräsin siihen kun tukikaksikkoni tuli muistuttamaan lounaasta. Nousin ylös ja koitin kävellä, mutta tosissaan niin monen kipulääkkeen vaikutuksen alasena, jalat oli makaroonia ja jokanen raaja turta. Tukikaksikkoni joutu kantamaan tarjottimeni ja syöttämään mua, koska jopa haarukka tuntu liian painavalta kädessä.

Meille sanottiin sisään tultaessam että jos pitää tehdä tarpeita niin semmoseen pieneen astiaan piti mennä istumaan, siltä varalta, jos "osia" sikiöstä tulee ulos. No syömisen jälkeen musta tuntu siltä, että jotain sieltä yrittää kyllä tulla ulos, toinen tukikaksikostani auttoi minut vessaan (olin siis vieläkin aika pöhnässä lääkkeistä). Istuin "astialle" ja ulos muljahti kokonainen sikiö... Oli kyllä häröintä mitä mulle on ikinä tapahtunu. Sitä tunnetta kun se sieltä tuli ei voi ees kuvailla. Nousin ylös ja vannon, että mä näin kädet, jalat, kropan ja pään... Onneks olin niin lääkkeissä, että en löytänyt muuta tunteen tarvetta kun nauraa. Koska olisin varmaan selvänä ollut aivan shokissa, koska tukeni oli ainakin.

Muistikuvia tuon tapahtuman jälkeen ei ole vähään aikaan. Seuraava mitä muistan, on hoitaja, joka tulee mun huoneeseen illalla ja ilmottaa, että kaikki muu on tullut onnistuneesti ulos, paitsi osa istukasta. Jouduin siis jäämään yöksi ja aamulla imukaavintaan...

Just se mitä eniten pelkäsin.

Aamulla herätessäni sain rauhottavaks Diapamin. Tapaus minua ennen oli leikkaussalissa ja jouduin odottamaan. Se tapaus venyi niin pitkäksi, että kun oli mun vuoro, diapamin vaikutus oli jo loppunut ja olin taas yhtä pelokas kun peura ajovaloissa. Kaikki tapahtu niin nopeesti, muistan vaan juuri ennen tajuttomaksi menoa kyyneleen valuvan poskeltani.

Heräsin suu kuivana minulle tuntemattomasta huoneesta. Hoitaja kysyi, onko kaikki kunnossa ja, että leikkaus meni hyvin. Minut vietiin huoneeseeni, jossa minua odotti lappu, jonka tukikaksikkoni oli kirjottanut. He olivat lähteneet sinä aikana kun olin nukutustilassa. Ymmärrettävästi oli väsyneitä, mutta sinä hetkenä olin aivan riekaleina. En tiennyt johtuiko se siitä, että alitajuisesti tajusin juuri tehneeni abortin, mutta aloin itkeä, koska tunsin olevani yksin. Istuin ikkunalaudalla, katsoen kaikkea mitä ulkona tapahtui ja odotin siinä samalla mutsin tuloa. Kaikki oli niin nopeasti ohi. Ja pääsin taas jatkamaan elämääni. Tällä kertaa oikeasti normaalisti, ilman yllätyksiä.

 

Sen jälkeen olen tyhmänä mennyt aina välillä kokeilemaan taas onko vaikutus sama, eli ottanut yhden tai kaksi hatsia kannabiksesta. Mutta viimesin kerta OIKEASTI oli kesä 2012. Jospa nyt tää tyhmä pää oppis olla koskematta muuhun kun alkoholiin ja tupakkaan. Vaikka nekään mitään hyviä tapoja ole, mutta mielummin ne kun huumeet.

 

Kun mietin taaksepäin sitä Vaasan reissua. En tajua miten annoin sen ihmisen kohdella mua niin julmasti ja miten en vaan lähtenyt. Tiedän kyllä tasan tarkkaan vastauksen. Mutta mulla oli niin monta mahdollisuutta vaan pakata kamat ja lähteä. Ehkä halusin vaan uskoa, että se ihminen ei ole oikeasti mikään paha. Sain niin monet kerrat kuulla, kuinka tyrkytän itteäni sen kavereille, kuinka oon huora, pelle, jakorasia, huomionhakunen, tyhmä ja ne lukemattomat kerrat kun olin tehnyt taas jotain väärin, mutta mun piti ite miettiä mitä oon tehnyt väärin. Lopulta kun hänellä oli bileet kotonaan, jouduin istua möllöttää sen huoneessa, koska en osannut käyttäytyä ja hän ei halunnut hävetä mua kavereidensa kanssa. Ja joskus kun en ollut tiskannut sain kauheat huudot, myös sillon kun käytiin kaupassa ja piti päättää mitä syödään, jos kysymys suuntautu mulle niin auta armias jos sanoin "en tiedä". Lopulta se hirviö sai mitä halus, olin sulkeutunu, pelokas, hiljanen ja tein ja sanoin juuri sen mitä hän käski. Yhtenä iltana hän oli pelottavan hiljanen. Katse tappava, vastaukset vihasia. En tiennyt miksi. Mutta ajattelin automaattisesti, että olin tehnyt jotain. Sanoin meneväni kauppaan ja meninkin hänen äitinsä luokse. Onneksi muistin reitin. Päästin hänen luonaan vaan itkua ulos ja kerroin, että hän oli vihanen mutta en tiennyt miksi. Mulla ei oo hajuakaan, miten sain idean mennä hänen luokseen, mutta löysin kuitenkin itseni hänen oven takaa. Tietenkin hänen äitinsä soitti hälle ja sain sen raivohullun niskaani. Koskaan se ei lyöny mua, mutta voin vannoa, jos olisin ollut siellä yhtään pitempään, olis musta löytyny mustelma jos toinenkin.

 

Lopulta, olen ilonen siitä, että olen tässä. Että tajusin kerätä rohkeutta lähteä sieltä.

Kiitos teille lukemisesta ja toivottavasti teette oikeen valinnan huumeiden kannalta.